Siirry suoraan sisältöön
Lukijan ääni

Suunnaton suru

27.05.2021
”Mitenkäs erektiot?”, kysyy lääkäri, kun puolen vuoden tauon jälkeen istun vastaanotolla.

Vasemmalla puolellani istuu maskit kasvoillaan kaksi nuorta naista, joiden mukanaolosta kuulin vasta ovensuussa, kun lääkäri kysyi: Sopiiko, että mukana on pari opiskelijaa
Vaivautuneena tunnustan kuulijoille, etteivät kyseiset reaktiot kovin vahvoja ole olleet – mutta ehkä tilanteesta johtuen väitin, että parempaan suuntaan ovat menossa. 
”Onhan sinua toki kidutettu, kun on ollut leikkaus, sädehoito ja vielä hormonihoito”, totesi lääkäri hiukan naurahtaen.  

Kidutuksena en hoitoja kuitenkaan ole kokenut, niiden rankoista sivuvaikutuksista huolimatta. Hoitojen tarkoitushan on pitää minut hengissä – ainakin mahdollisimman kauan. Toistaiseksi ne ovatkin tehonneet, ja vastaanoton aluksi kuulin arvojen olevan kohdallaan. Koskaan aikaisemmin en ole tuntenut iloa nollatuloksesta.  

Parissa minuutissa oli PSA-arvo ja miehinen kuntoni käsitelty. Viime käynnillä mainitsemaani nivusia vaivaavaa turvotusta ja kipuilua halusi lääkäri vielä hiukan tutkia.  Vedin housut alas polviini, asetuin lääkärin pyynnöstä makuulle, ja viereeni tulivat myös nuo kaksi naista.  Tutkimuksen aikana esillä olivatkin sitten pikkupojan pippeliä muistuttava kohouma ja miniluumutomaatin kokoiset kivekseni. Säde- ja hormonihoidoilla on ikävät sivuvaikutukset, eivätkä ne ole vain fyysisiä. Tunsin olevani laite, jonka kuntoa ja toimintaa katsastetaan. Mahdollisuutta korjauksiin ei nyt ollut, vaikka nähtävissä oli, että ei toimi eikä kovin hyvältä näytä. Pieni pinnallinen laajentuma keskeisen toiminta-alueen sivuilla ei antanut aihetta toimenpiteisiin.  

Olisin kertonut pelosta, ahdistuksesta, ajoittaisesta epätoivosta ja suunnattomasta surusta.

Noin viiden minuutin kuluttua poistuin vastaanotolta, melko hämmentyneenä, mutta toki helpottuneena, koska tärkeä lukema oli pysynyt nollilla. Mielessäni kävi ajatus mustasta huumorista, jota kuuleman mukaan patologitkin joskus harrastavat – ja hetken kuvittelin vastaanotolla olleiden naisten vitsailevan haarojeni välissä avautuneesta näkymästä.     

 Ihan oikeasti olisin halunnut heille kertoa, miltä on tuntunut olla kaikin tavoin aktiivinen terve mies, jolla on todettu vakava, raskaita hoitoja vaativa sairaus ja mitä siitä on seurannut.  

Olisin voinut aloittaa unettomista öistä, joita vietin ennen leikkausta, luettuani mitä kaikkea hoidot voivat miehelle tehdä. Olisin kertonut pelosta, ahdistuksesta, ajoittaisesta epätoivosta ja suunnattomasta surusta. Olisin kertonut, miltä tuntuu, kun ei tunne. Ei muuta kuin kipua ja jomotusta siellä, missä ennen oli oman kehoni tuntoherkin alue, jossa rakkaan vaimoni kosketus aina sai aikaan vertaa vailla olevaa mielihyvää ja nautintoa. Olisin kertonut viimeisestä kerrasta, jolloin rakkaani kanssa sain vielä voimakkaana kokea nuo korvaamattomat tunteet ja niiden täyttymyksen. Siitä kerrasta, jolloin vaimoni kasvot täyttyivät kyyneleistä. Minun silmistäni valuvista kyyneleistä. Olin varma siitä, että samankaltaiset, yli neljäkymmenen vuoden aikana koetut läheisyyden hetket ja tuntemukset tulevat jäämään vain muistoina mieleen – ja se tieto oli musertava. Jäljelle jäi valtava kaipuu ja sisintäni raastava pelko.  

Aivan liian vähän puhutaan ja kirjoitetaan siitä, miten suuri vaikutus eturauhassyövällä, tällä julmalla sairaudella on miehen elämänlaatuun – eikä kysymys ole, toisin kuin ilmeisen usein kuvitellaan, vain erektioista ja seksistä vaan miehenä olemisesta, miehen tunteista, identiteetistä ja parisuhteesta. Vaikka sairaudesta voi selvitä hengissä, ei hoitojen jälkeinen elämä ole entisellään. Miten voi tuntea olevansa onnellinen, jos ihmiselle olennaisia, elämää kantavia, mielihyvää tuovia tunteita ja tuntemuksia katoaa jopa lopullisesti ja tilalle tulevat pelko ja kivut? Elämä jatkuu, mutta vain sairastuneella on oltava oikeus määritellä oman elämänsä laatu, eikä muiden pitäisi siitä esittää arvioita.  

Seksielämää on yhtä mahdotonta korvata kuin itse elämää. 

”Onhan elämässä paljon muutakin”, on varmasti usein kuultu lausahdus, kun seksielämä näissä yhteyksissä mainitaan. Totta, mutta tuskin lohduttavaa. Seksielämää on yhtä mahdotonta korvata kuin itse elämää.   

Kolmen vuoden aikana olen kokenut iloa ja toiveikkuutta, jopa alussa mainittuja miehisiä reaktioitakin, mutta myös pettymyksiä ja takaiskuja, jotka pahimmillaan ajoivat ajatukset mustaan aukkoon, josta valo ei loista. Minulla on onnekseni vaimo, jonka tuki ja ymmärrys ovat olleet kantava voima, ja arvostus rakastavaan puolisooni on entisestään kasvanut. Yksin olisi raskasta käsitellä sairauden ja hoitojen mukanaan tuomia pelkoja, tuskaisia hetkiä, menetyksiä ja murheita.  

Nämä raskaat vuodet ovat tuoneet kuitenkin mukanaan myös uskoa, toivoa ja rakkautta. Niistä tärkein on rakkaus, nyt ja aina. 

X-mies 

Kirjoitus sai kunniamaininnan Muuttiko syöpä kokemustasi kehosta?-kirjoituskilpailussa.

Kirjoitus osallistui Syöpä ei vie ihmisyyttä – kokemuksia kehosta ja seksuaalisuudesta -kirjoituskilpailuun.