Siirry suoraan sisältöön
Lukijan ääni

Naapurisängyn kohtalotoveri nosti syvistä vesistä 

28.05.2021
Katsoin ulos Kotkan keskussairaalan ikkunoista. Näkymä oli sama kuin täsmälleen 37 vuotta sitten, jolloin pidin vastasyntynyttä esikoista rinnallani. Vauva hamusi rintaani ja luonto tarjosi parastaan. Imetin esikoistani melkein vuoden, niin että hän osasi jo juosta äidin luo hörppäämään kesken leikin. Imetys oli minulle nautinto, etenkin silloin kun rinnat olivat täynnä. Myös puolisoni nautti rinnoistani, ne olivat suuret ja pyöreät, luomut. 

 Olin juuri herännyt nukutuksesta. Vuoteeni oli lähinnä ikkunaa, kaunis kesäpäivä väreili sen ulkopuolella. Rintaani koski.  

 Minut leikannut lääkäri seisoi vuoteeni vierellä. Hän oli pahoittelevan näköinen. En vielä oikein tajunnut mitä hän sanoi, muuta kuin että kainalo oli jouduttu tyhjentämään. Hoitaja selvitti, että kainalossa oli ollut metastaasi ja että se merkitsi sitä, että tulen saamaan sytostaattihoidot ja tukkani tulisi siis valitettavasti lähtemään 

 Merkillistä, ajattelin jo silloin. Tuntui kuin tukan lähtö olisi kaikkein pahinta mitä naiselle voi tapahtua. Tukkani alla pyörivät ihan muut ajatukset. Elämäni oli peruuttamattomasti muuttunut. En ollut enää kokonainen ihminen, minusta puuttui jotain vaikka koko rintaani ei vietykään. Muistelin miltä toisen ihmisen suu oli tuntunut nännini ympärillä. Nyt nänni oli siirretty toiseen paikkaan, rintani oli silvottu. Kukaan ei koskaan enää suutelisi sitäSyöpä oli lähettänyt metastaasin kainaloon, löytyisikö niitä muualtakin? Mitä hittoa hiuksista on väliä? 

Olisin varmaan jäänyt pyörimään näihin syviin vesiin, ellei toiselta puoleltani, kahden sermin takaa olisi kuulunut kysymys: ”Kumpi tissi?”  

En olisi välittänyt vastata mutta olen sen verran kohteliasettä ilmoitin: ”Oikea.” ”Niin mullakin. Koko- vai osapoisto?” En ehtinyt vastata, kun kohtalotoveri jo jatkoi: ” Mie sanoin sille kirurgille, että otetaan kokonaan vaan. Eihän sillä mitään enää kummiskaan tee. ” 

Juttu jatkui ja ennen kuin huomasinkaan, aloin vastailla. Sermit välillämme pysyivät kiinni koska tuntemattomaksi jäänyt potilas odotteli välillämme sappileikkaukseensa pääsyä. Tiedusteltuamme aiheuttamastamme mahdollisesta häiriöstä ja saatuamme kielteisen vastauksen, jatkoimme omaa keskusteluamme. Ennen kuin sermit avautuivat, tiesimme toistemme sairaudet, lapset, koirat, avioliitot ja –erot, koulutuksen ja työhistorian. Olimme myös jo Facebook -kavereita. Kun seuraavana aamuna päätimme lähteä aamukierron jälkeen käymään kanttiinissaminullakin alkoi olla hymy herkässä. Olimme melkoinen näky. Kummankin hiukset olivat makoilun ja hikoilun jälkeen eri suuntiin sojottavat, olimme meikittömiä ja kalpeita. Meillä oli sairaalan ylisuuret housut ja ryhdittömät aamutakit päällä. Jaloissa oli sairaalan lötköt sukat ja tossut, joilla yritimme hiihdellä eteenpäin pitäen kiinni tippatelineistä, jotka heiluivat liki holtittomasti pussien painostaToisessa kädessä roikotimme muovikasseja, jotka sisälsivät lihasnesteitämmeEnnen kuin pääsimme osaston ovista ulos, saimme peräämme hoitajan, joka huuteli että: ”Mihinkäs rouvat ovat menossa?” Kohtalotoverini vastasi, että: ”Aateltiin lähteä vähän piknikille!” Minä siihen vielä lisäsin: ”Ei huolta, toveria ei jätetä. Ja onhan meillä nämä rannekkeet, joissa on palautusosoite.”  

Ei huolta, toveria ei jätetä.

 Sairaalasta kotiin pääsy ei tuntunut ihan maailman lopulta. Kotona minua odotti puoliso ja nuorimmainen poikani, iltatähti, jota olin imettänyt ollessani jo nelikymppinen. Kaikkein eniten minusta tuntui olevan huolestunut koirapoikani, joka ei voinut käsittää miksi se ei saanut tunkea kainalooni. Siirryin nukkumaan olohuoneen sohvalle, en kestänyt kosketusta, en koiran enkä miehen. Jatkoin sohvalla nukkumista vielä senkin jälkeen, kun sytostaattihoidot alkoivat. Sanoin, etten halunnut häiritä muita, kun olin niin huonovointinen. Ja tottahan se olikin. Se kesä oli erityisen helteinen, sohvan vieressä oli kaksi ikkunaa auki ja sohvapöydällä tuuletin. Hyvä syy pysyä erillään muista. 

Kohtalotoverini sairaalasta oli järjestänyt niin, että pääsimme yhdessä sytostaattihoitoihin. Niihin hänkin joutui siitä huolimatta, että rinta oli kokonaan poistettu. Musta huumori kukoisti välillämme edelleen, mutta jo toisen pelkkä läsnäolo auttoi. Kipeät tunteet oli helpompi jakaa hänen kuin puolison kanssa. Naisenergia sai meidät kantamaan peruukkimme uljaasti. Itse asiassa peruukki oli ihan mukava silloin kun piti nopeasti lähteä jonnekin, ei ollut tukanlaittovaivaa. Helteellä oli ihana olla pulipäänä ja kun hiukset taas, melko nopeasti hoitojen jälkeen, alkoivat kasvaa, en enää halunnutkaan pitkiä hiuksia ja kiharoita. Uusi tukkatyyli miellytti. Ja peruukkikin on olemassa kaiken varalta. 

Vesijuoksu on ollut minulle hyvä harrastus jo kauan. Kun leikkauksen jälkeen menin ensimmäistä kertaa uimahalliin, odotin että minua vilkuiltaisiin. Rinta oli epämuotoinen ja arvet näkyvät. Mietin, hävettääkö minua näyttää itseäni muille naisille tämän näköisenä. Rintaa ei voi peitellä suihkussa, kaljuni saatoin peittää uimalakilla. Mitä sillä on väliä mitä muut naiset ajattelevat? Järki sanoi niin. Mutta sääliviä katseita en kestänyt aluksi ollenkaan, silloin silmäni kostuivat. Häpesin. 

Minusta näkee, että minulla on ollut syöpä jos toinenkin.

Leikkauksesta tulee kuluneeksi kesällä kolme vuotta. Viime syksynä minulle tehtiin rinnan korjausleikkaus, samalla tervettä rintaa pienennettiinEn odottanut leikkaukselta ihmeitä, eikä sellaista tullutkaan. Rintani on edelleen muodoton möykky, jossa on kuoppa keskellä. Terveen rintani pienennys sen sijaan onnistui hyvin. Nyt minulla on pienempi, terhakka rinta aiemman raskaan rinnan tilalla. Rinnat ovat edelleen eri tasolla ja syöpärintani herättää huomiota uimahallin pesuhuoneessa. Enää en kuitenkaan koe katseita säälinä.  

Kun minulta vuosi sitten leikattiin melanooma käsivarresta, jäljelle jäi pitkä, rosoinen arpiKäsivarressa näkyvät varsinaisen leikkausarven lisäksi hakasten jättämät jäljet. Rintojeni arvet ovat olleet alun perinkin huomattavasti siistimmätJostain syystä minua itseäni käsivarren ulkonäkö ei häiritse oikeastaan lainkaan. Yläruumis paljaana olen aika arpinen akka. Minusta näkee, että minulla on ollut syöpä jos toinenkin. Porskutan silti edelleen, naisena. Ja jos heikko hetki tuleehurautan piknikille kohtalotoverini luo. 

 Kohtalotoveri 

Kirjoitus osallistui Syöpä ei vie ihmisyyttä – kokemuksia kehosta ja seksuaalisuudesta -kirjoituskilpailuun.