Siirry suoraan sisältöön
Lukijan ääni

Kaunis ja haluttu – syövästä huolimatta 

27.05.2021
KIRJOITUSKILPAILUN VOITTAJA Katson itseäni peilistä. Takaisin minua katselee saunanpuhdas nainen uusissa alushousuissaan. Ajattelen niillä yllättää aviomieheni 14-vuotishääpäivän kunniaksi. Ei ne mitkään stringit ole, vaan sellaiset 40+-vuotiaan äiti-ihmisen imagoon hyvin sopivat. Sensuellit kuitenkin. Katselen peilikuvaani tyytyväisen näköisenä – ja hätkähdän. Tyytyväinen, mistä lähtien? 

Kriittinen ääni sisälläni kehottaa vähän raottamaan vyötärönkorkuisten alushousujen pitsistä yläreunaa. Raotan, katson ja lasken. Arpia on yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi… monta. Ei taida kahden käden sormet riittää. Onneksi niille on vuosien saatossa pikkuhiljaa käynyt niin kuin vanhan lastenlaulun lohikäärme Puffin suomuille: ne ovat vaalenneet ja haalenneet. Muutama pienempi arpi on jo lähes näkymätön.
Napani oikealla puolella on iso, arpinen, epämääräinen läntti, jonka ilmeisesti pitäisi olla huomaamattomampi päätellen siitä, mitä kirurgi kerran sen nähdessään mietiskeli: ”Ai siitä jäi tämmöinen jälki.” Kirurgi viittasi suljettuun ohutsuoliavanteeseen. Palaan mielessäni siihen kauhun hetkeen, kun lääkäri ensimmäisen kerran kertoi, että koko syöpäinen suoli on poistettava ja saisin väliaikaisen avanteen. Koko tuon hetken ja leikkauksen väliset kolme viikkoa olivat täynnä kauhua ja inhoa. Etukäteen inhosin valtavasti alavatsalleni tulevaa avannepussia ja sen myötä inhosin koko itseäni. Oletinettä kaikki muutkin ihmiset tuntisivat inhoa joutuessani minun lähelleni; olisihan minun ja heidän välissään aina kakkapussi. Olin varma, että olisin siitä lähtien kaikille se nainen, jolla on se avanne.  

Arpi on vahva muistutus siitä,
että olen elossa.

 

Jatkan vatsani tarkastelua. Pitkä, noin 20-senttinen liero lähtee kulkemaan navan yläpuolelta ja luikertelee aina lähes häpyluuhun asti. Kun kirurgi avasi vatsani samasta kohdasta kolmannen kerran vuoden sisään, ajattelin, että olisipa saman tien asentanut siihen vetoketjun. Suhteeni tuohon vatsaani halkovaan paksuun arpeen on kaksijakoinen. Toisaalta inhoan sitä syvästi. Se muistuttaa minua leikkausten jälkeisistä kivuista ja niistä henkisen ja psyykkisen kivun yhdistävistä alhon hetkistä, jolloin elämä tuntui melkein liian raskaalta elää. Haava muistuttaa minua myös niistä ahdistavista viikoista sairaalassa, kun suolisto ei alkanut yhteistyöhön, ja olin valtavan kipeä ja aivan epätoivoinen. 
Kotona oli huolestunut aviomies ja neljä pientä lasta, joilla oli äitiä ikävä. Onneksi oma tilani oli niin kurja, että voimavarani eivät juurikaan riittäneet lasten ikävöintiin. Miehen ikävöintiin ne silti riittivät ja onneksi mies pääsikin välillä käymään. Ikävä oli molemminpuolinen. Oli surkuhupaisan kuuloista, kun mies leperteli huolentäyteisellä äänellään rakkauden ylistyksiä vaimolleen, joka nenämahaletkussaan ja vaaleanruskeassa tukiliivissään tunsi itsensä kaikkea muuta kuin rakastettavaksi ja haluttavaksi.  

Katson pitkää arpea kuitenkin myös toisenlaisin silmin. Silitän sitä varovasti ja lausun hellän kiitoksen. Kiitän kirurgejani ja kiitän Luojaani. Tuo arpi on vahva muistutus siitä, että olen elossa; että olen täällä edelleen silittämässä paitsi arpeani myös lapsiani iltaisin uneen. Se muistuttaa siitä, että lasten ikävä päättyi sairaalareissujen jälkeen eivätkä he koskaan joutuneet itkemään ikäväänsä arkkuni äärellä, niin kuin kovasti pelkäsin. 

Voin kertoa, kuinka väärässä olin, kun luulin, että avanne määrittelisi ihmistä. 

Tuo kiitollisuus heijastuu myös tyytyväisyytenä runneltuun kehooni. Siinä totisesti näkyy eletty elämä. Ei haittaa, vaikka muutkin näkevät arpeni. Voin hyvin kertoa tarinan niiden takana. Voin kertoa, kuinka väärässä olin, kun luulin, että avanne määrittelisi ihmistä. Voin kertoa, että ihmisyys on ihan jotain muuta kuin vatsanahan arpia ja ryppyjä, siitäkin huolimatta, että tunnen aavistuksen kateutta, kun katson nuorten naisten sileitä vatsoja uimahallissa. 

Katson vielä kerran peiliin. Katselen itseäni hetken aviomieheni silmin ja tiedän mitä hän sanoisi. Hänen huuliltaan kuuluisivat sanat: ”Olet kaunis. Rakastan sinua. Aivan samoin hän sanoi silloin, kun alastonta kehoani koristi avannepussi. Yhtä lailla hän rakasti silloin, kun olin leikkausten jäljiltä sisältä niin toipilas, että normaali seksielämä oli lähes mahdotonta. Tiedän, että hän rakasti niinäkin aikoina, kun meillä molemmilla oli suuri hoitoväsymys, ja minun uupumiseni meinasi etäännyttää meidät toisistamme. 

Peiliin ilmestyvät yhtäkkiä toiset kasvot. Hän, joka on kärsinyt kanssani ja jaksanut rakastaa koko syöpämatkan, on ilmestynyt vierelleni. Tasan 14 vuotta sitten lupasimme toisillemme rakastaa, kunnes kuolema meidät erottaa. Viisi vuotta sitten itkimme yhdessä, kun näytti siltä, että yhteinen matkamme olisikin paljon lyhyempi kuin olimme ajatelleet. Onneksi olimme väärässä. Nyt hän katsoo minua peilin kautta ihaillen ja sulkee sitten minut rakastavaan syleilyynsä niin kuin aviomies tekee. 

Nimimerkki Arpivatsa 

Lue lisää Syöpä ei vie ihmisyyttä – kokemuksia kehosta ja seksuaalisuudesta –kirjoituskilpailusta