Hei kaikille, olen uusi tällä foorumilla ja muutenkaan en ole paljoa muille ihmisille asioista keskustellut kun ei ole ketään niin läheistä kuin vaimoni Hänellä on rintasyöpä joka on levinnyt maksaan, keuhkoihin, luustoon ja aivoihin. Hän on tällä hetkellä osastolla vuodepotilaana ja ei itse pysty tekemään mitään, mie olen ollut hänen omaishoitajana mutta eilen hänen kuntonsa romahti ja jouduin soittamaan ambulanssi viemään sairaalaan. On äärettömän rankkaa seurata miten ihmisestä joka on ollut meidän perheen kantava voima ja ilon tuoja muuttuu pikkuhiljaa vain sängyssä makaavaksi ihmiseksi joka ei ota enää kontaktia keneenkään, epätoivo on alituiseen minulla kokoajan päällimmäisenä mielessä ja ei enää jaksaisi elämää.
Hänellä on neljä lasta, nuorin on 10 vuotta ja olen myös hänen omaishoitaja niin ei voi antaa periksi ja luovuttaa. Tuntuu että on niin turtunut tunnetasolla että en osaa edes surra tätä sairautta, kun katsoo ihmistä joka on koko elämäsi ja hän kärsii eikä voi tehdä mitään niin silloin tietää mitä oikeasti on olla avuton.
Mie olen aina suruni voinut purkaa hänelle mutta nyt se ei enää onnistu ja tuntuu että räjähtää sisältä päin tästä pahastaolosta.
Lasten takia olen pitänyt ulkoisesti itseni kasassa koska he tarvitsevat jonkin joka pysyy ja johon he voivat luottaa.
Sitä ihminen luulee että aikaa on viellä mutta kun sairaus saa vallan niin tilanne muuttuu nopeasti eikä siihen ollutkaan varautunut.
Haluaisin niin kovasti puhua jollekkin joka on ollut vastaavassa tilanteessa koska kukaan muu ei voi ymmärtää jos ei ole kokenut samaa