Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Syöpä vei äidin

Syöpä vei äidin

Esillä 3 viestiä, 1 - 3 (kaikkiaan 3)
  • Julkaisija
    Viestit
  • #69106

    Matti123
    Participant

    Nyt tammikuussa 24.1.2020 syöpä vei äidin, näin voi tavallaan sanoa. Tapahtuma oli dramaattinen, sillä se oli äkkikuolema silmieni edessä. Äidillä oli munuaissyöpä, joka oli leikattu 2015. Vaikea vaikea leikkaus, kun syöpä oli pallean alapuolelle noussut, mutta se saatiin kaikki pois. Se uusiutui 2018 toukokuussa ja sitä ei voitu enää leikata tai hoitaa. Seurannalla mentiin ja itseasiassa se olikin hidaskasvuista syöpää, mutta äidillä oli runnsaasti perussaiaruksia ja toistuvia verivirtsaisuuksia ja virtsaumpitilanteita 2019-2020 välillä lähes vuoden. Keuhkonahtaumaa, sydänvikaa, sydämenlaajentumaa, astmaa, diabetesta ja niin edelleen. Kuoli johonkin kohtaukseen, minä yritin elvyttää, mitään ei ollut tehtävissä. Periaatteessa niin, että syöpä vei. Olin toki omassa mielessä ajatellut, että hiljaa hiipuu ajan mittaan, ettei näin kävisi. alitajunta kai oli tällaista paljon askarrellut, että näinkin voi käydä, mutta koskaan ei näihin todella voi varautua. Huomaan sen. Oilimme äidin kanssa erityisen läheiset ja olin hänen omaishoitajansa lopulta.
    Hän siis kuoli 24.1. ja onhan tässä surtu, mutta toisaalta en ole kunnolal edes tajunnut tavallaan sitä kuolemaa. Esim tänään on pitkästä aikaa taas päivä, kun on ikävä ja surullinen olo. Luulin, että romahtaisin välittömästi kun äitini kuolee. Näin ei käynyt, mutta se tunteiden myllerrys, monia outoja tunteita, se on valtava. On todella yksinäinen ja orpo olo, outo. Tavallaan jäinkin orvoksi, sillä mulla ei oo sisaruksia. Sukulaisiin on ihan ok välit ja isääni. Mutta isään taas en tunne mitään läheistä sidettä, sillä he erosivat jo minun ollessa 2v.
    Olen toki miettinyt, että tuleeko mulle joskus myöhemmin jokin ormahdus tai että onko se vaan “tällaista”. Suhde edesmenneeseen ihmiseen varmaan muuttuu ajan kanssa ja aikaa kuluu, näihän s eon. Nyt on tuokin korona vielä tuossa kummittelemassa. Tavallaan oon hyvin aaltoliikkeinen ollut tänä aikana. On päiviä kun tuntuu ihan hyvä’ltä, voi miettiä muutakin ja kaikkea. SItten taas tulee näitä ahdistuksen hetkiä ja yksinäisyyden, surun ja suoranaisen ahdistuksen tunteita. Sitten on välillä olo, että “mitäs tässä, eletty elämä, päivä kerrallaan”. Mutta taas mieli muuttuu joku päivä ja on optimistisempi. Näin täällä 2kk jälkeen surun keskellä tai ympärillä, miten sen kuvailisi. Nämä surun eri vaiheet menee näemmä limittäin ja vuorottelevat. Välillä voi olla hyvinkin rationaalinen, välillä on tunteellinen. Herkkä ja tunteikas noin ylipäätään kyllä olen, mutta kovaa pintaa minuun on tullut menneinä vuosina. SIlti koko episodi tuntuu yhäkin siltä, että ei se olisi totta tai nyt pikemminkin että “kunpa se ei olisi totta”. Se mikä yllättää varmaan läheisen poismenon jälkeen aina, ihan aina, luulisin? Se, että se tulee AINA liian aikaisin. EI siihen vaan voi varautua.Olisiko se tuntunut minusta erilaisemmalle, jos äiti olisi vetänyt viimeiset henkäykset sairaalassa minun ollessa siellä läsnä? Silti se olisi olut menetys liian aikaisin, luulisin näin. Nyt tuli tosin tälleen eri tavalla, että se oli välitön äkkikuolema. Rajut infektiot alla, sairaalajaksot, sitten kotona viiikko ja vielä tulehdusarvojen pientä nousua ja antibiootteja kotiin. Siitä pari päivää ja ilmeisemmin jo seistessä kuolema, siitä kaatuminen vessan lattialle ja elvytyksen aloittaminen, ei mahdollisuuksia. HIrvittäväle se tuntuu ja nyt näin kun saa aikaa miettiä asiaa, niin siihen upputuu taas enemmän. Kaikki se ahdas paperisota, byrokratia, perunkirjat ja hautajaiset ja kaikki. Nyt vasta se sumu tavallaan hälvenee. Olo on masentunut, ahdistunut, surullinen, iloton, ikävöivä. Siis mieliala heittelee, nyt se on juuri tätä.
    En enää sen vioden 2015 jälkeen jotenkin päässyt ajdistamattomuuden tasoon, elin koko ajan pelossa “entä jos” ja sitä jatkui ja jatkui ja sitähän se syöpäsairaan vierellä eläminen on meille kaikille varmaan. Välillä teki mieli kapinoida vaikka miten. Tiesin, että tuo tauti taåppaisi jossian vaiheessa. Leikkaukseen ei uskallettu lähteä. Se olisi todennäköisesti johtanut myös toisen munuaisen poistoon. Lääkkeet syöpälääkäri katsoi liian vaarallisiksi. Sädetystä ajateltiin, mikäli verivirtsaisuus jatkuisi. SItä olisi tämän vuoden aikaan varmaan tarvittukin. Mutta sitten tuli tämä infektio ja elimistö ei sitten enää kestänyt. Ja arvatkaapa olenko tästäkin syyttänyt itseäni? Olen. Itsesyytökset on myös sitten varmaan yksi normaali tunneryöppy. “Mitä olisin voinut tehdä toisin”, “olisinko voinut olla vielä parempi poika” jne.

    Jaksamisia kaikille

    #71080

    surija
    Participant

    Hei matti123.

    Ikävää, ettet ole saanut vastausta aiemmin. Toivon koko sydämestäni, että olet tähän mennessä löytänyt keskusteluapua tai saanut käsiteltyä asioita itseksesi.

    Näin eilen viestisi, kun etsin sururyhmää, ja halusin vastata nyt heti seuraavana päivänä sulle. Oma äitini nukkui pois vuonna 2019 ja kuten sinunkin tapauksessasi koen, että syöpä vei äidin. Kaikki tapahtui melko nopeasti diagnoosista, mutta sinun kaltaistasi äkillistä poismenoa en kokenut. Oma hyvinvointini oli jo ennen äidin sairastumista huonolla tolalla, joten tuntuu, että sieltä asti olen kärvistellyt, eikä mikään ole tuntunut oikein miltään. Se ei ole mitenkään toivoa herättävää, mutta ehkä lohduttavaa, jos tällä hetkellä sinusta tuntuu vaikealta. Olin myös äitini kanssa erittäin läheinen, ja tällä hetkellä tuntuu vaikealta löytää tukea perheeltä. Tuntuu, että suren yksin.

    Kehotan sinua pyytämään apua työterveydestä, opiskelijaterveydenhuollosta tai muulta taholta. Kriisipuhelimet palvelevat ja chatit (ainakin vähän aktiivisemmat) auttavat. Ja ennen kaikkea: pyydä apua elämäsi ihmisiltä. He auttavat sinua enemmän kuin mielellään. He, jotka todella pysyvät rinnallasi. Jatketaan täällä juttua jos haluat.

    Pidä huoli itsestäsi. Uskon, että molemmat meidän äideistä toivoisivat niin. Olet ollut juuri sellainen poika, kuin äitisi halusi.

    #71263

    Matti123
    Participant

    Hei surija,

    Ja lämmin kiitos viestistäsi.

    Olen onneksi tosiaan saanut keskusteluapua ja tukea varsinkin eräästä läheisestä serkustani. Hän on tässä vuoden mittaan ollut paljon tekemisissä kanssani.
    Tosiaan kun minun perheeni on varsin pieni, siihen kuuluu käytänössä enää isäni. Sisaruksia ei tosiaan siis ole.

    Olen saanut myös apua muilta tahoilta, jotta olen saanut keskustella ja purkaa pahimpia tunnekuormia ja patoutumia ulos.
    Jos vertaan tasan vuoden takaiseen, niin kyllä tämä aavistuksen paremmalle tuntuu. Toki edelleen tuo koko tapahtuma tuntuu osittain uskomattomalta, vaikka sen on moneen kertaan vaikka mistä suunnasta käsitellyt.
    Nyt on mennyt hieman pidempiä jaksoja niin, että tuo raskain olotila ei aaltoile ja puske päälle niin pahasti. Mutta on se edelleen varsin kipeä aihe.

    En esimerkiksi vieläkään kykene oikein tarttumaan sellaisiin esineisiin ja asioihin, jotka ovat äidille kuuluneet. Myöskin tuoreet muistot taikka jo pidemmän aikajakson takaiset muistot ovat päivästä riippuen raskaita. Välillä on mennyt toki aikajaksoja, kun asioita on voinut muistella myös ilon taikka huumorinkin kautta. Tosin sitten tulee nämä laskuvaiheet ja kaikenlainen tunneaines ja muu nousee pintaan.

    Tietysti uusia muistijälkiä koko ajan kertyy, mutta edelleen tuntuu yhtäältä että kuolema tuli juuri äsken, toisaalta ihmettelee, että siitä on jo 1v 1kk.

    Tämä on tunne-elämälle ollut yhtä vuoristorataa. Välillä tuntuu, että on voimallinen ja arki rullaa ok. Sitten taas tullaan askel taakse päin ja jopa koko elämän tarkoitus ja sen merkitys on kadoksissa.

    En usko, että olisin edistynyt tässä vaikeassa tilanteessa tippaakaan, jos en olisi saanut keskusteluapua ammattilaisilta ja myöskin vahvaa tukea tältä läheiseltä serkultani (myös joiltain muilta sukulaisilta).

    On tietenkin niin ymmärrettävää, että kun arki muuttuu hetkessä totaalisesti ihan uusiksi, se on valtaisa muutos. Se tyhjyydentunne ja aukko tunne-elämän puolella ja muutoikin, on valtava. Äkillinen omashoitajuuden päättyminen ja yleensä…kaiken sen päättyminen, mikä teki kaikesta merkityksellistä. Olin tehnyt kai jonkinlaista surutyötä ja lupumista mielessäni jo vuodesta 2018 lähtien. Ahdistus ja pelko olivat eritätin vahvasti pinnalla. Ahdistus on jäänyt rinnalle elämään edelleen…se vaan vaihtelee voimakkuudeltaan päivien, viikojen ja kuukausien mukaan.

    Onhan arkeeni tullut uusiakin asioita, mutta kaikki tämä painaa vielä päälle melkoisella voimalla.

    Sainkin vaikutelman, että sinun elämässäsi olivat välinne äitisi kanssa hyvin samanlaiset, kuten kerroitkin…
    Se tunteiden kirjo on sanoinkuvaamaton, joka ottaa välillä valtaansa ja suorastaan ryöpyttää.

    Arvostan suuresti tätä vastausta ja kommenttejasi ja toivon myös sinne suuntaan mahdollisimman hyvää tämän vuoden alkua.

    Ollaan kuulolla.

    Matti123

Esillä 3 viestiä, 1 - 3 (kaikkiaan 3)

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.