Siirry suoraan sisältöön

Kysymyksiä ja vastauksia koronasta

Lue vastauksia syöpäpotilaiden yleisimpiin kysymyksiin koronasta ja syöpähoidoista.

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Syöpä vei äidin

Syöpä vei äidin

Esillä 1 viesti (kaikkiaan 1)
  • Julkaisija
    Viestit
  • #69106

    Matti123
    Participant

    Nyt tammikuussa 24.1.2020 syöpä vei äidin, näin voi tavallaan sanoa. Tapahtuma oli dramaattinen, sillä se oli äkkikuolema silmieni edessä. Äidillä oli munuaissyöpä, joka oli leikattu 2015. Vaikea vaikea leikkaus, kun syöpä oli pallean alapuolelle noussut, mutta se saatiin kaikki pois. Se uusiutui 2018 toukokuussa ja sitä ei voitu enää leikata tai hoitaa. Seurannalla mentiin ja itseasiassa se olikin hidaskasvuista syöpää, mutta äidillä oli runnsaasti perussaiaruksia ja toistuvia verivirtsaisuuksia ja virtsaumpitilanteita 2019-2020 välillä lähes vuoden. Keuhkonahtaumaa, sydänvikaa, sydämenlaajentumaa, astmaa, diabetesta ja niin edelleen. Kuoli johonkin kohtaukseen, minä yritin elvyttää, mitään ei ollut tehtävissä. Periaatteessa niin, että syöpä vei. Olin toki omassa mielessä ajatellut, että hiljaa hiipuu ajan mittaan, ettei näin kävisi. alitajunta kai oli tällaista paljon askarrellut, että näinkin voi käydä, mutta koskaan ei näihin todella voi varautua. Huomaan sen. Oilimme äidin kanssa erityisen läheiset ja olin hänen omaishoitajansa lopulta.
    Hän siis kuoli 24.1. ja onhan tässä surtu, mutta toisaalta en ole kunnolal edes tajunnut tavallaan sitä kuolemaa. Esim tänään on pitkästä aikaa taas päivä, kun on ikävä ja surullinen olo. Luulin, että romahtaisin välittömästi kun äitini kuolee. Näin ei käynyt, mutta se tunteiden myllerrys, monia outoja tunteita, se on valtava. On todella yksinäinen ja orpo olo, outo. Tavallaan jäinkin orvoksi, sillä mulla ei oo sisaruksia. Sukulaisiin on ihan ok välit ja isääni. Mutta isään taas en tunne mitään läheistä sidettä, sillä he erosivat jo minun ollessa 2v.
    Olen toki miettinyt, että tuleeko mulle joskus myöhemmin jokin ormahdus tai että onko se vaan “tällaista”. Suhde edesmenneeseen ihmiseen varmaan muuttuu ajan kanssa ja aikaa kuluu, näihän s eon. Nyt on tuokin korona vielä tuossa kummittelemassa. Tavallaan oon hyvin aaltoliikkeinen ollut tänä aikana. On päiviä kun tuntuu ihan hyvä’ltä, voi miettiä muutakin ja kaikkea. SItten taas tulee näitä ahdistuksen hetkiä ja yksinäisyyden, surun ja suoranaisen ahdistuksen tunteita. Sitten on välillä olo, että “mitäs tässä, eletty elämä, päivä kerrallaan”. Mutta taas mieli muuttuu joku päivä ja on optimistisempi. Näin täällä 2kk jälkeen surun keskellä tai ympärillä, miten sen kuvailisi. Nämä surun eri vaiheet menee näemmä limittäin ja vuorottelevat. Välillä voi olla hyvinkin rationaalinen, välillä on tunteellinen. Herkkä ja tunteikas noin ylipäätään kyllä olen, mutta kovaa pintaa minuun on tullut menneinä vuosina. SIlti koko episodi tuntuu yhäkin siltä, että ei se olisi totta tai nyt pikemminkin että “kunpa se ei olisi totta”. Se mikä yllättää varmaan läheisen poismenon jälkeen aina, ihan aina, luulisin? Se, että se tulee AINA liian aikaisin. EI siihen vaan voi varautua.Olisiko se tuntunut minusta erilaisemmalle, jos äiti olisi vetänyt viimeiset henkäykset sairaalassa minun ollessa siellä läsnä? Silti se olisi olut menetys liian aikaisin, luulisin näin. Nyt tuli tosin tälleen eri tavalla, että se oli välitön äkkikuolema. Rajut infektiot alla, sairaalajaksot, sitten kotona viiikko ja vielä tulehdusarvojen pientä nousua ja antibiootteja kotiin. Siitä pari päivää ja ilmeisemmin jo seistessä kuolema, siitä kaatuminen vessan lattialle ja elvytyksen aloittaminen, ei mahdollisuuksia. HIrvittäväle se tuntuu ja nyt näin kun saa aikaa miettiä asiaa, niin siihen upputuu taas enemmän. Kaikki se ahdas paperisota, byrokratia, perunkirjat ja hautajaiset ja kaikki. Nyt vasta se sumu tavallaan hälvenee. Olo on masentunut, ahdistunut, surullinen, iloton, ikävöivä. Siis mieliala heittelee, nyt se on juuri tätä.
    En enää sen vioden 2015 jälkeen jotenkin päässyt ajdistamattomuuden tasoon, elin koko ajan pelossa “entä jos” ja sitä jatkui ja jatkui ja sitähän se syöpäsairaan vierellä eläminen on meille kaikille varmaan. Välillä teki mieli kapinoida vaikka miten. Tiesin, että tuo tauti taåppaisi jossian vaiheessa. Leikkaukseen ei uskallettu lähteä. Se olisi todennäköisesti johtanut myös toisen munuaisen poistoon. Lääkkeet syöpälääkäri katsoi liian vaarallisiksi. Sädetystä ajateltiin, mikäli verivirtsaisuus jatkuisi. SItä olisi tämän vuoden aikaan varmaan tarvittukin. Mutta sitten tuli tämä infektio ja elimistö ei sitten enää kestänyt. Ja arvatkaapa olenko tästäkin syyttänyt itseäni? Olen. Itsesyytökset on myös sitten varmaan yksi normaali tunneryöppy. “Mitä olisin voinut tehdä toisin”, “olisinko voinut olla vielä parempi poika” jne.

    Jaksamisia kaikille

Esillä 1 viesti (kaikkiaan 1)

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.