Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

Esillä 6 viestiä, 21 - 26 (kaikkiaan 26)
  • Julkaisija
    Viestit
  • #44914

    Teijukka68
    Participant

    Minäkään en käsitä enkä hyväksy kuolemaa! Vieläkään, menetin ainokaiseni nuoren kauniin elämän haluisen neidon tammikuussa -15 munasarjasyöpään. Tänään jouluaatona kun koristelin joulukuusta niin itkin ja mietin että tämä olisi Rosani tehtävä. Vielä toissa jouluna
    voimia löytyi sen verran että kuusi tuli koristeltua vaikka kivut oli kovat. Viime jouluna joulukuusta ei meillä ollut eikä muutakaan. En vieläkään hyväksy tyttöni kuolemaa. Miksi ainokaiseni otettiin minulta pois. Suruni on kyllä muuttunut, niin kuin minulle sanottiin. Suurin tuska on hivenen helpottanut mutta ikävä on suunnaton. Voimia teille kaikille sureville ja joulu rauhaa. ?lämpöä ja valoa pilven reunalle.

    #46274

    Nellielli
    Participant

    Hei aikoihin. Kirjauduin tänne pitkän ajan jälkeen ja luin niin monen täällä kokeneen läheisen kuolemaa. Monella samankaltaista “oireilua”, tunteita, mitä minulla ollut, ja on edelleen. Kiitos, kun olette niitä jakaneet, emme ole yksin.

    Olen siis ketjun aloittaja.. suru on edelleen surematta, äitin kuolemasta 1v4kk. Tai näin koen. Kotona ollut rankkaa, lapsen vaativaa oireilua ja diagnoosia, ja ylipäätään suurpeheen pyöritys 24/7. Itkut on edelleen itkemättä. Joku kirjoitti juuri kuinka minustakin tuntuu haudalla käynti: tuijotan nimikylttiä. En sisäistä todellisuutta, muutenhan se sattuisi, tulisi paha mieli. Tulee vain tyhjä olo siinä, se ei tunnu oikealta. Sen verran olen päässyt elämässä eteenpäin, että palaan työelämään.. vähän se pelottaa. Mitä tapahtuu, kun olen täältä pois? Kotoa siis.. työmatka on puoli tuntia, siinä ehtii kelata.. Pelottaa ehkä se, että jos romahdankin sit just, kun elämä alkaa olee muuten raiteillaan. Ja eräs kirjoitti, että on jollain tapaa vainoharhainen terveytensä suhteen, minäkin olen ollut, ja edelleen ajoittain. Luulen saavani saman kohtalon kuin äitini. Tai jollekin tapahtuu jotain pahaa perheessämme. Näille ajatuksille, kun ei anna valtaa, pärjää ok. Olen kyllä osannut iloita hyvistä jutuista, enkä koe masennuksen oireita nyt, mutta mieli on heikko minulla. Se osaa murtua vielä.

    Kaikkea hyvää ja voimia. Tämä oli hyvä kuttu, kun tänne yhtäkkiä eksyin. Kiitos.

    #46304

    beeblebum
    Participant

    Nellielli ja muutkin, olisi kiva jatkaa jutustelua jos teillä energiaa siihen on. Koen että vertaistuki on tärkeää. Jos haluaa viestitellä niin tässä s-postini: beeblebum21@luukku.com

    #68693

    inkeri
    Participant

    Moi,

    mun äiti kuoli kolme kuukautta sitten syöpään, alle 5 kuukautta diagnoosin saamisesta. En tiedä osaanko surra, en pysty hoitamaan kuolemaan liittyviä asioita, suljen asiaa välillä pois mielestäni, elämä ei tunnu enää millään lailla merkitykselliseltä. Samalla oma / toisen läheisen sairastuminen pelottaa ja elämän rajallisuus hämmästyttää. Olen kolmekymppinen. Voimia kaikille tähän samaan painajaiseen.

    #68694

    jyrkiap
    Participant

    Hei. Ei kuolemaa voikaan käsittää, kun ihmismieli on oppinut pienestä lapsesta asti ymmärtämään toivon ja muutoksen mahdollisuuden. Kuolemassa kummatkin näistä eliminoidaan totaalisen lopullisesti. Meille tärkeiden ihmisten poismeno aiheuttaa merkitsemättömyyttä elämäämme niin kauan kunnes alamme löytämään uusia merkityksiä elämäämme. Emme kadota poismenneiden merkitystä mutta se laimenee ajan saatossa. t. jyrki

    #68885

    FeelingsViaWood
    Participant

    Hei!
    Kylläpä on paljon samanmoisia tuntemuksia täällä ihmisillä kuin itsellänikin.
    Menetin oman äitini 22.1.2020 neljä kuukautta diagnoosin jälkeen. Hautajaiset olivat lauantaina.
    Jollain ihmeellisellä tavalla minua lohduttaa tosi paljon se, että kerkesin hyvästellä äitini ja keskustella hänen kanssaan kuolemasta. Hän vietti viimeisen kuukauden sairaalassa erilaisista leikkausten jälkeisistä komplikaatioista kärsien.
    Rakastin ja rakastan äitiäni…ja hän rakasti lapsiaan niin valtavasti. Olen neljästä lapsesta ainut tyttö ja minulla ja äidilläni oli paaaaaljon yhteisistä …ajatuksia…huumoria…hengenheimolaisuutta..taide…
    Tuntuu niin uskomattomalta että vielä kuolinvuoteellaan, kun silmistäni kyyneleet valuivat ja kerroin kuinka ikävä tulee, niin hän jaksoi ja halusi minua rohkaista ….”ethän vain rakas tyttöni liikaa sure, kenenkään äiti tai isä ei ole ikuinen ….sinun on vain rohkeasti jatkettava eteenpäin”.
    Olen useasti näiden viikkojen aikana miettinyt että voiko äiti enää kauniimmin ja rakastavammin lapselleen omalla kuolinvuoteellaan sanoa. Kun hänellä itsellään on edessään niin suuri tuntematon.
    Äitini oli ”vasta” 68 ja kaipaan häntä niin suunnattomasti. Mutta äitini rakkaus kantaa. Ja aijon selvitä …jotenkin…jossain ajassa…
    Äitini ei ikinä olisi halunnut että tänne jääneet läheiset jäisivät ikuiseen suruun… sillä ajatuksella ja sen ajatuksen voimalla yritän upeltaa eteenpäin….

    Toivotan paljon voimia ja lähetän paljon lämpimiä ajatuksia kaikille läheisensä menettäneille!!

Esillä 6 viestiä, 21 - 26 (kaikkiaan 26)

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.