Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Esillä 20 viestiä, 541 - 560 (kaikkiaan 592)
  • Julkaisija
    Viestit
  • #69945
    Sohvi
    Participant

    Moikka,
    mihin olette kadonneet, toivottavasti syksyn pudonneet lehdet ei ole vieneet teitä mukanaan. Mietin teitä usein, onko teillä kipuja, oletteko vielä joukossamme.
    Minä olen pientä takapakkia saanut, ei tehonnut lääke ja nyt alkaa taas sytot. No ei tiputettava, suunkautta nautittava. Tunnen silti haikeutta, näin nopsaan kaikki tapahtuu. Metareita tullut 3 kk:ssa aika paljon lisää, onnekseni kyllä vain luissa ja sisuskalut on puhtaat. Jos et tunne minua, ulkonäöstäni et huomaisi että olen syöpäkroonikko. Mutta voi veikkonen, ei sanat riitä mitä sanoa, pari vuotta sitten elämän kunnossa ja nyt alkaa lääkearsenaali olla kun vanhuksella. Jos +40 vuotiaana alkoi pienet rempat, niin kyllä tää +50 on jo aika ravistavaa. Hassuista asioista iloitsee, kuten siitä että sain vinguttua jalalle MRI:n, oon varma että onkologini pitää mua pöpinä kun ainoa mistä aina murehdin on liikkuminen. No mistä muusta murehtisin, en voi murehtia paljon elämää on jäljellä, ei sitä tiedä kukaan.

    #69951
    Rae
    Participant

    Hei Sohvi
    Kaipa voinen uutena kirjoitella tänne, vaikka huhuiletkin ”vanhoja”. Olen lukenut koko ketjun läpi, myötäeläen kaikkien teidän kanssanne sairauden eri vaiheissa. Itse tämän otsikko on ajatuksia herättävä. Pelkäänkö kuolemaa, en ainakaan tiedosta. Kaikkea sitä ennen tapahtuvaa pelkään, kipuja yms.
    Itsellä geneettinen syöpä; ensin rintasyöpä ja nyt sitten munasarjasyöväksi laskettu, vatsakalvolta lähtenyt. Leikelty on ristiin ja rastiin, täysi paletti hoitoja kahdesti, nyt melko uudella estolääkityksellä. Täällä olen silti vielä.
    Niin, tällainen tilanne kyllä opettaa kiittämään jokaisesta päivästä. En halua surra eilistä, enkä pelätä huomista. Kukaan kun ei päiviänsä tiedä.
    Näin se on Sohvi, sitä ei vaan pysty suremaan koko pakettia. Sinua huolettaa liikkuminen, minua vatsan ympärys. Meinaan reippaasti kun kertyi askitesta vatsaan ensioireena. Olin kuin viimeisilläni, ennenkuin rupesin ”suihkulähteeksi”. Tuli kyllä vauhdilla nesteet pihalle. En tiedä, voisiko räjähtää, jos ei tyhjennetä.
    Sinulle toivon hyviä päiviä, liikkumisen iloakin. Uskon, että pärjäät kyllä, asenteesi on hyvä. Turha pelko syö energiaa.
    Niin, niistä pienistä iloista: sytojen jälkeen tukkani on alkanut kasvaa. Nyt on mukava siili, ja yllärinä harmaaraidallinen. Jahka vielä pari senttiä kasvaa, niin kampaajan kanssa katsotaan ”Tinttitukka”. Tänään pesin ensi kerran hopeashampoolla, värit saa jäädä.
    Rauhallista syksyn jatkoa itsekullekin. Pidetään itsestämme huolta.

    #69955
    maggie m
    Participant

    Tervetuloa joukkoomme, Rae!
    Jokin yleinen hiljaiselo on vaivannut keskustelua muutaman viikon. Mukavaa Sohvi, kun kirjoitit kuulumisia. Kyllä liikuntakyky ja kivuttomuus on ehdottomasti tärkeitä asioita, hyvä kun pääset kuviin.
    Minä iloitsen uusista lonkistani, olen pystynyt tekemään syyshommia pihalla ja pyöräilemään. Jopa imurointi voi olla mukavaa, kun ei tarvi kyynärsauvoja!

    Lääkkeet lakkasivat toimimasta pari kuukautta sitten, myelooman merkkiaineet nousivat nopeasti. Kuukausi sitten vaihdettiin uudenlainen tiputus+tabletti+kortisoni lääkitys. Ensimmäisessä kontrollissa arvot oli kääntyneet laskuun. Ja onneksi se viheliäinen kuukauden kestänyt päänsärkykin häipyi ! Syytä iloita.
    Ehkä vielä on aikaa jäljellä.
    Uudet lääkkeet väsyttävät aika lailla. Veriarvot on huonot, mutta valkosolukasvutekijäpiikeillä tuetaan vastustuskykyä.
    Yritetään pysyä karanteenissa, toivottavasti korona pysyy kotiemme ulkopuolella.

    #69972
    Rae
    Participant

    Hei Maggie, ja kiitos vastauksestasi.
    Aika hiljaista täällä tuntuu nyt olevan, syksy varmaan hyydyttää. Onnea uusien lonkkien takia, hieno juttu. Ymmärrän täysin sen, miten riemastuttavaa on kun pystyy taas tekemään mieleisiään asioita. Terapeuttista.
    Itse juuri kävin tuloksia kuulemassa lääkärillä, kaikki ennallaan. Joten täyttä elämää kolme kuukautta eteenpäin.
    Lääkäri kysyi vointiani, johon vastasin kesän marjareissujen, metsän ja pihan kunnostustöiden olleen terapiaa. En olisi uskonut, että multasäkkien raahaaminen, kivien siirtely olisi kerrassaan riemastuttavaa. Hän ymmärtää, kuka on kovat hoidot ja voimattomuuden käynyt läpi. Vielä kun lisänä on ollut tuo korona.
    Olen nyt höllännyt koronan suhteen niin, että kaupassa käyn suojainten kanssa, hiljaiseen aikaan. Teatterit, konsertit, kuntosalit ovat saaneet jäädä. Vierailulle voivat tulla samaa noudattavat ystäväni, mitenkä te muut toimitte?

    #69975
    Niin
    Participant

    Hei! Minä en pelkää kuolemaa, kitumista pelkään ja sitä miten lasten käy. Mulla on tutkimukset kesken vielä mut syöpää ei o suljettu pois. Minä murehdin sitä jos mä kuolen mikä homma läheisille jää tyhjentää tää asunto.

    #69986
    maggie m
    Participant

    Täällä yökukkuja kirjoittelee. Kortisoni ja päivällä tiputuksen aikana otetut kunnon päiväunet hätistävät nukkumatin hukkaan.Mutta valvominen on ihan ok, jos ei ole kipeä eikä aamulla ole pakko olla virkeä.

    Upeita uutisia, Rae, kaikki ennallaan ja kolme kuukautta saat porskutella eteenpäin. Ja onnea hiusten kasvulle!
    Minä tykkään uusista hiuksistani mahdottomasti. Minulla on jo 3,5 vuotta siitä kun uutta sänkeä alkoi ilmaantua. Aluksi kiharaa, sittemmin suoristui. Paljon tummempi ja vahvempi hiuslaatu kuin ennen.

    Tervetuloa keskustelemaan, Niin. Vaikka syöpää ei ehkä sinulla olekaan, niin kuoleman ajatusten käsittelyyn tämä lienee ihan hyvä foorumi. Kyllähän kuolema oli mielessä varsinkin sairauden alkuvaiheessa. Ja vieläkin joskus pyörähtää ajatuksiin kuin vanha tuttu. Joskus suru ja joskus vain käytännön asiat mietityttää. Älä kuitenkaan kanna huolta. Kyllä sen asunnon tyhjäys järjestyy aikoinaan. Sanovat, että se on läheisille hyvää surutyötä.
    Mutta ns kuolinsiivousta tein minäkin 6 vuotta sitten kun kuulin sairastavani parantumatonta syöpää. Siivosin työhuoneeni. Perkkasin vaatekaappini, ettei miehen uuden rouvan tarvitse nyrpistellä nokkaansa mun rytkyille.🙄
    No, täällä vielä potkin menemään. Vaatekaappi kaipaa kyllä taas siivousta.

    Sohvi, minä luin tuhkauksesta, että tuhkan saa ripotella aika vapaasti esim omaan tai valtion metsään. Ripottelupaikka pitää ilmoittaa kun tuhkan käy hakemassa. Jos halutaan tehdä sinne muistomerkki, siihen pitää hakea lupa. Monessa kaupungissa, esim Oulussa on lisäksi osoitettu paikkoja mihin tuhkan voi ripotella esim mereen. Minua viehättää ajatus saada viimeinen lepopaikka omasta metsästä. Pitää aikoinaan kysyä, mitä mieltä lapset on. Jos haluavat perinteisen hautapaikan, niin sekin passaa.

    Luin vasta artikkelin onnellisuudesta. Siinä todettiin viisaasti, että vaikeasti sairaskin voi olla hyvin onnellinen, jollei ole koko aikaa kipeä tai jos ei ole kokonaan menettänyt itsemääräämisoikeuttaan. Allekirjoitan. Kipu on kurja kaveri. Olen valvonut aika paljon öitä kovien kipujen takia. Issias, kylkiluiden murtumat luustopesäkkeiden takia, lonkkien luukuoliot. Se oli vihoviimeistä. Opin pelkäämään kipua. Kirjoitin omakantaan hoitotahdon, että jos loppuvaiheessa olen kipeä eikä kipua saa hallintaan, saa minut vaivuttaa palliatiiviseen uneen. Ja saa antaa morfiinia eikä haittaa jos siihen kuolen. Helpotti sitä ainoata pelkoa joka minulla oli kuolemaan liittyen, mahdollinen kipu ennen kuin kuolema pelastaa.

    Mutta voi ihminen olla onnellinen, vaikka on syöpä. Välissä on onnellisempi kuin vuosiin ennen sairastumista. Näen ja koen kuin lapsi pieniä ihania hetkiä. Olen päässyt irti oravanpyörästä, jossa suuri osa terveistä kipittää näkemättä elämän kauneutta. Koen enimmäkseen olevani aika onnellinen.
    Minun suuri murheeni on se että mieheni vain lisää kierroksia ja yrittää suorittaa elämää. On äreä, väsynyt, masentunut ja usein mielestäni lapsellisesti loukkaantuu pikku asioista ja mököttää. Ei jaksa olla tukena huonolla hetkellä. Rakkaus on kuulemma loppunut. Meillä meni huonosti jo ennen mun sairastumista. Luulin, että vakava tilanne korjaisi välejä. Ei korjannut. Vasta vuoden päästä vahingossa selvisi, että miehellä oli ollut sivusuhde jo vuoden ennen mun sairastumista. Olin tuolloin intensiivi-sytostaattihoidossa kuukauden eristyksessä sairaalassa. Oli aikamoinen shokki kuulla siellä heikkona ja pahoinvoivana maatessa tulleensa jo pitkään petetyksi. En meinaa päästä siitä yli, vaikka mies lopetti suhteen jo kolme vuotta sitten, kai. Kun on kerran tullut petetyksi, ei kai koskaan osaa luottaa ihmiseen niin kuin sitä ennen.

    Kumpikaan ei kuitenkaan haluta/ jakseta puuhata eroa. Nuorimmat lapset asuu vielä kotona. Minä en voisi yksinään asua tässä maatilalla, enkä halua riistää heiltä kotia, hevostallia, korjauspajaa, kaveripiiriä. Ja rakastan tätä kotia, puutarhaani, tilaa, kotieläimiämme ja maaseutuympäristöä, en halua muuttaa pois. Haluan kuolla täällä. Mennään siis näin ja koetetaan pysyä asiallisina. Lapset ei onneksi tiedä koko pettämisestä mitään.

    Mutta kuinka ihana olis jakaa elämänsä loppuajat parisuhteessa, jossa kokisi olevansa rakastettu! Vois nauraa ja hassutella.
    Kaikkea ei vaan voi saada.
    Mutta hyvän psykoterapeutin kanssa keskustellen olen löytänyt kaipaamaani mielenrauhaa. Ehkä vielä pääsen eroon tuosta pettämisen aiheuttamasta mustasta muistostakin.

    Tulipa tästä vuodatus!
    Kritisoida ja kommentoida saa, ja olla eri mieltä!
    Pidetään hyvistä hetkistä kiinni syksyn pimeydessäkin, Kian ihanaa valoisuutta muistellen.
    Maggie

    #69987
    Niin
    Participant

    Maggie sä kirjoitat mielettömän kauniisti! Kaikkea hyvää kaikille meille 💖

    #69988
    Rae
    Participant

    Heissan kanssakulkijat.
    Maggielle erityiskiitos, kirjoituksestasi löysin itseni monesta kohdin. Erityisesti se, että kerroit olevasi toisinaan onnellisempi kuin vuosiin. Saman minäkin olen kokenut, tunnen olevani kiinni elämässä enemmän kuin koskaan.
    Muistan viime kesäkuun loppupuolen; ensi kerran uskalsin mennä järveen vesijuoksemaan. Sytot ohi, haava umpeutunut. Voi, miten kaikki oli kaunista, vesi ihanaa, koivut tuoreen vihreitä. Ihmettelin vaan, että voiko olla tottakaan….Synkkäkään päivä ei minua haittaa.
    Ajattelin vaan, että näinkö ihmistä pitää puristaa pihdeillä, että antaa arvon elämälle.
    Itse kyllä elin jo parikymmentä vuotta sitten syövän läpi, eli rintasyöpä kaikkine herkkuineen. Silloin kävin läpi kuolemanpelon, sytoissa ollessani suunnittelin hautajaiseni. Samoin rinnan menetys sai pähkäilemään omaa naiseuttani. Muistan, kun tulin ensimmäisestä kontrollistani puhtain paperein; melkein putosin syöpiksen pihalle polvilleni.
    Nyt, kun jouduin käymään toisen kerran asian läpi, olen jollain tasolla hyväksynyt asian. Näin se vaan on… Ehkä ajatus jatkoajalla elämisestä antoi rauhaa. Samoin tieto siitä, että itse vihulainen on geeneissäni. Itse en olisi tuollaista perintöä halunnut, mutta se rauhoittaa, että en olisi voinut tehdä mitään asialle.
    Tällä toisella kertaa lähti sisuskaluja enemmänkin (ajattelin positiivisesti: paino laskee ;)). Leikkaus meni kyllä hyvin, vatsassa 30 cm vekki vaan. Peitepuikolla voisin meikata piiloon rantsussa… ;)). Niin, selviytymiskeinoni on ollut rankka hevosenleikki, yllätyksekseni.
    Lisää tarinaa tulee myöhemmin, jakselkaahan ja polttakaa kynttilöitä ja sesonkivaloja. Reilu 1,5 kk, niin päivät alkavat taas pidentyä.

    #69989
    Rae
    Participant

    Heissan taas.
    Jatkan vielä eilistä juttua… Eli sinulla Maggie on raskas tilanne parisuhteessasi. Ei todellakaan ole helppoa jatkaa rakkaudetonta liittoa tässä tilanteessa, kun voimat tarvitaan selviämiseen. Onneksi sinulla ovat lapset ja mieleinen kotiympäristö, ne tukevat.
    Itse olen ”yksinäinen” ihminen, tosin sama miesystävä ollut jo melkein 30- vuotta. Hän ei asu Suomessa, joten haasteita on ollut näin korona-aikaan. Kyllä sitä kosketusta kaipaa, skypellä mennään… Eli reissut ovat jäissä.
    En tiedä, oletteko tehneet inventaariota muuten ihmissuhteissa; minä olen. Ne niinsanotut ”ystävät”olen siirtänyt pois elämästäni, ne oikeat ovat jääneet. Laulun sanoin: ”Mistä tunnet sä ystävän..”. Jotenkin elämä siltä osin on rauhoittunut, ei enää harmita kulissi-ihmissuhteet.
    Menkäähän lenkille, siellä paistaa aurinko (ainakin nyt).

    #69992
    ronja
    Participant

    Hei , pitkästä,pitkäst aikaa kaikille vanhoille ja uusille.

    Päivitystä. Paljon on tapahtunut. Kaikki sytostaatit ja hoidot on multa lopetettu kesällä. Nyt oon pelkästään palliatiivisella. Kotihoito käuy 2-3x päivässä, turvarnneke on, suihkutuoli, lääkkeen jako. Ruoka tulee x1. Lisäksi kaverit tehneet hoitopiirin mun ympärille. Olen 2x ollut viikon sairaalassakin välillä huonossa hapessa, kovassa kuumeessa Syöpäkasvaimia tullut joka paikkaan. Viimeisein etäpesäke säären luuhun ja keuhkoissa on useita maksassa n. 20 cm rypäs + yksittäisiä isoja. Kauanko maksa kestää ennen kuin poksahtaa ? Markkerit ja afos menee monissa sadoissa.

    Vatsakipu on alituinen vieras. Kipulääkkeillä himmenee siedettäväksi. Mitään en jaksa, en enää imuroida, tai laittaa ruokaa, tai vaihtaa lakanoita. Iso kortisoni sekottaa päätä.

    OOn ollut vihainen, ärsyttänyt ja häätänyt porukkaa pois luotani. Haukkunut miesystävääni tullen mennen syyttä suotta ( säälin häntä), mielialat vaihtelee. Pyytelen anteeksi. Kaikki ei ymmärrä. On kokeilut mielialalääkkeitä, joista ei apua. Mahassa kipu 7 vaan on, painaa palleaan. Sekin vielä. Saan olla kotona ja toivottavasti kivuttomana. Se on toiveeni. Elinajasta puhuttaessa puhuttiin nyt joulusta… jää nähtäväksi. Jokatapauksessa tässä olen ja EN PELKÄÄ ENÄÄ KUOLEMAA. Nyt oon kaikki tehnyt ja olen rauhallinen ja erittäin tyytyväinen. Syöpä voitti tän . Annoin silti kaikki vastukset ja uhheasti oon kaikki jaksanyt viedä läpi 3 vuotta.

    Kaikkea hyvää teille, oikeesti päivää kerrallaan on pakko elää ja sopeutua. Raskas on polku. Sitä ei voi välttää, ronja

    #69993
    maggie m
    Participant

    Voi Ronja, kuinka koskettaa sinun tilanne. Iso kortisoniannos tekee sitä ärtyneisyyttä. Mun mies pelkää minua kortisonipäivinä. Yritä selittää läheisille, että sille ei vaan voi mitään, että mieli käy isoilla kierroksilla.
    Voi, kun löytyisi kipulääkkeet, joilla kipu olisi kunnolla hallinnassa. Ehkä kipupumppu?
    Väsyneenäkin voi nauttia pienistä hetkistä, mutta kipeänä on kamala olla.

    Ihana, kun sinulla on ystäviä ja kotihoito. Ei tarvitse olla yksin.

    Olen paljon miettinyt, miten palliatiivinen vaihe mahtaa sujua täällä maalla. Onko kotihoitoa saatavilla. En tahtoisi jäädä nuoren tyttären harteille riesaksi, vaikka hän on urheasti aikonut hoitaa minua.

    #69994
    ronja
    Participant

    Tuo Maggien kirjoitus kilvoitti pakostskin kirjoittamaan. Siinä se on kaikki mitä mullakin on menossa. Kaikki asiat kirjoitettu hienosti auki. Enemmän kuin kirjan arvoinen. Olis ihanaa kokoontu syömään koko porukka ja saamaan vertaistukea. Tää ryhmä on ainutlaatuinen.

    Vaikka tilanteeni on tosi huono olen ollut rahallinen. Kun se aivan lopullinen tieto tuli et enää vain palliatiivista hoitoa Sinne lääkäriin otin hyvän saattajan mukaan. Saattaja itki ja oli rankkaa. Minäkin luulin et ahdistun ja ties vaikka ,mitä mut huomasin olevani helpottuut, niiiiiiin helpottunut. Otin samantien kaikki avut vastaan mitä tarvitsen ja nyt jälkeenpäin kummstellut miks ihmeessä en oo aiemmin sitä tehnyt Nyt tytär on enemmäm luonani, pitämäs kädestä kiinni ja itketäänkin yhdessä. Tää oli mun jääräpäisyyttä. En oo päästänyt lähelle muka suojatakseni häntä. Mettään meni… Kotihoito käy usein samoin kotisairaala, ruoka tuodaan, puurot keeitetään, siivotaa, turvaranneke on. Mitätön leimaa ei otsalle oo tullutkaan.

    Sen huomasin myös et en tunne itteeni aikka niin oon luullut. Sekin meni pieleen

    Miesystävääni olen yrittänyt häätää pois tyyliin, lähtee hän muutenkin. Oon ollut sikamainen marttyyri. Hän pyysi et saisi ite päättää asista. Oon ollut elämäni aikana pettynyt monta kertaa ja nyt hänestä riippumattomista syistä hän on joutunut sylkykupiksi. Voi luoja kun hävettää .Pyysin tyttäreltäni illalla anteeksi kiukuttelin hänllekin rankasti tositosi rankoista asioista, nyt kun hän eniten apua tarvii ja on hädässä. Pyysin tyttäreltä anteeksi. Kotihoito teki työt kodin kans…itkettiin yhdessä sitten ja nyt kaikki hyvin. Paljon sanotettiin ja nyt sen kokemuksen jälkeen on helpompaa. Nuo ihanat ammatti ihmiset ovat olleet koko ajan tilanteen tasalla ja nyt asta uskonsen ja hämmästelen. Minä en vaan luottanut… sanovat et oisko nyt jouluun ensin katsottava…mikäpäs siinä sitte. Katellaan.En pelkää kuolemaa

    #69996
    Rae
    Participant

    ÄLÄ ELÄMÄÄ PELKÄÄ

    Älä elämää pelkää,
    älä sen kauneutta kiellä.
    Suo sen tupaasi tulla
    tai jos liettä ei sulla,
    sitä vastaan käy tiellä,
    älä käännä sille selkää.
    Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
    Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

    Kuin lintu lennä,
    älä viipyen menneen rauniolla
    nykyhetkeä häädä.
    Suo jääneen jäädä,
    suo olleen haudassa olla,
    tulevaa koe vastaan mennä.
    Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
    On kuoleman portti aina avoin.

    Älä koskaan sano:
    ”Tämä on iäti minun.”
    Elon maljasta juovu,
    taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
    On maailman rikkaus sinun,
    kun mitään et omakses ano.
    Elä pelotta varassa yhden kortin:
    Näet aina avoinna kuoleman portin.

    Panen tähän Kaarlo Sarkian runon, lempparini.

    Te palstalla tuntojanne kirjoittaneet ette tiedäkään, kuinka minua on lohduttanut tarinanne.
    Sytohoitojen ollessa pahimmillaan päällä, lueskelin koko ketjun läpi. En kokenut olevani yksin ajatusteni kanssa.
    Maggielle ja Ronjalle haleja ja hyviä päiviä. Huomaa, että kovassa myllyssä olo on kypsyttänyt ajatuksianne.
    Kirjoittelen taas, kun olen pirteämpi, nyt tutimaan. Lääkkeet väsyttävät.

    #70006
    maggie m
    Participant

    Onnistuin tuhoamaan noin kilometrin mittaisen viestini. Ehkä parempi niin.
    Tuo Kaarlo sarkian runo on minunkin lemppari. Ollut nuoresta asti. Olen toistellut”Älä elämää pelkää”

    Ajankohtaisemmaksi vain käy:
    ”Älä menneen raunioilla nykyhetkeä häädä.”
    On korkea aika päästää jo irti katkeruudesta. Elää ja nauttia niistä asioista mitä on jäljellä. On niitä. Paljon. Ottaa oppia Kian asenteesta. Lasi on puoleksi täysi, ei puoleksi tyhjä.

    ”Elä pelotta varassa yhden kortin:
    Näet aina avoinna kuoleman portin”.
    Niin, kuolema ei ole pelottava, kun se on riittävän lähellä. Se on uusi kaunis kokemus. Ja sitä ennen voi elää rauhassa, pelotta. Iloita hetkistä. Nähdä selvemmin kuin terveenä, että elämä on kaunis. Kehdata kertoa läheisille, että he ovat rakkaita ja heidän puolestaan tekisi mitä vain. (Jos jaksaisi, kuten lisäsin kun puhuin lapsilleni. Tunteikas hetki päättyi iloiseen nauruun)

    Luin blogia kehitysvammaisen pojan parantumattoman syövän sairastamisesta. Luin ja itkin. Hänellä oli usein ’hyvä päivä” tai ”unohtumaton päivä”. Hän oli aidosti onnellinen paremmista hetkistä. Elämänsuru on blogin nimi. Suosittelen.

    Kiitos ystävät yöseurasta taas. Kello on kohta 4. Kaikki hyvin.
    Maggie

    #70010
    Rae
    Participant

    Heissan kaikki, erityisesti Maggie

    Sain viestistäsi Maggie paljon ajateltavaa. Huomaan sen, että olet kulkenut pitkän polun, myös hyväksynyt kuolevaisuutesi.
    ”Näet aina avoinna kuoleman portin”, antaa potkua elämään. Saa tiristettyä jokaisesta päivästä parhaan, ovat kuin helmiä…
    Itsellä tuli vuosi siitä, kun puskasta tuli oireet (reilusti vettä vatsassa, hengenahdistus…). Eli elämä kääntyi päivässä päälaelleen.
    Googlettelin silloin (en kyllä alkuun suosittele), että askitesnestettä (kuoleman airut) omaavista on 40% kuollut vuoden aikana. Se oli aika karua tietoa, kylmiltään.
    Silloin jouduin miettimään, mitä vielä haluan elämältäni. Ainoa asia, minkä toivoisin on se, että voisin täältä lähteä äitini jälkeen (muistisairas, toisen tyttärensä jo menettänyt luultavimmin samaan geenivirheeseen). Hoidan hänen asioitaan.
    Päässä on myllertänyt, tosin arvoni ovat edelleen kirkastuneet. Esimerkkinä siivosin ympäriltäni ihmisiä, jotka eivät lähelleni kuulu. Esimerkkinä: ”ystävä”, joka kertoessani järkyttyneenä hänelle vatsassani olevista kasvaimista. sanoi: ”…no, yhdellä on yhtä, ja toisella toista…”. Sitten rupesi kertomaan eilisestä teatterireissusta, myös ensi viikon teattereista. …Meni kerrasta poikki, en halua tällaista. Eli tässä laulun sanoin: ”mistä tunnet sä ystävän…”.
    No, elämäni on nyt rauhallista, oikeanlaiset ihmiset lähellä. Tuemme toinen toistamme, nauramme ehkä enemmän kuin koskaan.
    Jotenkin elämän arvaamattomuus on tehnyt sen, että haluan luoda jonkin langan tulevaan. Jotain, mikä pitää elämässä kiinni. Näinkin pieni asia, kuin valtavan kukkasipulimäärän istuttaminen pihaan, tuo iloa. Jos en itse ole näkemässä, niin naapureille on pieni ilotulitus tiedossa…
    Käytännön asioista hoitelin pikku viilaukset testamenttiin, listan ihmisistä, keille pitää ilmoittaa poismenostani, pankki, vakuutus, autoasiat… Kaivoin myös vanhat kirjeeni esiin, lueskelen pikkuhiljaa ja revin. Hauskoja muistoja nuoruusvuosilta.
    Jaksamista ja kaunista loppusyksyä. Nautitaan, vaikka kaamos iskee…

    #70011
    Rae
    Participant

    ..vielä lisää: Kerroit Maggie, että kuoleman läheisyys vie pelon pois. Kuolema tosiaan voi olla se suurin ihmisen salaisuuksista, joka paljastuu vasta kuolemassa. Jos se on sama, kuin nukkua ilman tuskia, nukkuminenhan on kivaa, erityisesti kun väsyttää.
    Tosin on asioita, joihin ei saa koskaan selitystä. Eli lähipiirissäni tapahtuneita, joihin ei koskaan saa selvitystä.
    Itse uskon niin, että olen täällä niin kauan kuin on tarkoitettukin. Olemme toisiamme varten.

    #70833
    Sohvi
    Participant

    Kirjoitin pitkän viestin ja se katosi. Se sitten jotenkin tyhjensi niin ajatukset, etten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta.
    Rae, tervetuloa kirjoittelemaan, kiva saada uusia viestejä tähän ja kiitos kauniista runosta.
    Ronja, ihanaa että olet mukana, toivon edelleen sinulle kivuttomia hetkiä ja onnen tunteita läheistesi kanssa.
    Maggie, mukavaa että lonkat kestää, privaelämällesi voimia, joskos sen vielä toimimaan saisi.
    Aurora, Aurinkoutu, missä olette, miten voitte?

    Minulla on pesäkkeet lisääntyneet. Onnekseni edelleen luissa. Sain sen MRI:n jota oon vinkunut pitkään. Se paljasti tuvotusta alaselässä, mulla menikin selkä todella jumiin ja se kuulemma aiheutti tuon jalkakivunkin. No kuulkaa, samoihin aikoihin alkoi sytostaatti(tablettiversio, eli aika helppo kun ei tartte tiputuksissa rampata ja tukkakaan ei katoa) ja niin vaan kun se rupesi puremaan, mun jalkakipu katosi täysin!! Toivon, että tuosta lääkkeestä riittäisi vastetta pitkään. (eilen kävelin 10 km!) Juoksut on kyllä juostu, mutta jos kävelemään pystyn, se mulle riittää, surutyön oon entisiin harrastuksiini tehnyt ja nyt mennään näillä.

    Vielä kerran on tälle vuodelle tt-kuvaus, siinä sitten näkyy miten lääke purrut oikeasti, mutta olen nyt taas aika tyytyväinen.
    Ihanaa joulunaikaa kaikille tässä ketjussa oleville, kirjoittaville tai muuten vaan lukeville.

    #70865
    maggie m
    Participant

    Hei vaan ystävät, rauhaisaa joulun odotusta!
    Toivottavasti olette pärjäilleet. Syksy ja hämäryys tuntui välissä aivan lamauttavan minut. Olen ollut uupunut, päänsärkyinen ja peloissani. Pelkäsin että syöpä on mennyt aivoihini ja olen menossa sekaisin.
    Onneksi päänsärky helpotti migreenin estolääkkeillä. Syöpähoitoja on jatkettu. Hoitovaste ei ole oikein hyvä, mutta jarruttaa edelleen. Ihmeekseni olen nyt viimeisen viikon aikana virkkunut. Olen hiihtänyt pikku lenkkejä ja kutonut mattoa. Ennen kaikkea olen taas elämääni tyytyväinen ja rauhallinen. Puolisonkin kanssa menee paremmin.
    Ihmeellistä on huomata, että elämän kauneus ja merkitys voi palata muutamassa päivässä. Ahdistus ja uupumus hälvetä.
    Tulevat päivät näyttävät lupaavilta.

    #70879
    maggie m
    Participant

    Ronja, lähetän sinulle ja läheisillesi lämpimiä halauksia. Toivottavasti kivut on saatu kuriin ja olet voinut kokea vielä hyviä hetkiä. Kerroit niin kauniisti siitä, että ei pelota. Se tuo voimaa ja luottamusta tulevaisuuteen. Se rohkaisee meitä muita, jotka tiedämme että nuo hetket kuoleman lähellä ovat edessä, pian tai myöhemmin.

    Onpa ihana että jalkakipusi on hellittänyt, Sohvi. Pääset pitkille kävelylenkeille, oi että! Minun lonkat sietää hiihtoa paremmin kuin kävelyä. Täällä on lunta juuri sen verran, että latu on siedettävässä hiihtokunnossa.

    Rae, oli hauska lukea että sinäkin olet istuttanut kukkasipuleita samoissa ajatuksissa kuin minä, että ainakin joku ilahtuu kukista Möyrin syksykesällä kukkapenkkejä siltä varalta, että keväällä en jaksa. Tai en ole täällä enää . Sitä paitsi puutarhahommat ovat parasta tekemistä mitä tiedän. Oikein tuntee elämänilon kun kaivaa sormet multaan. Pääsin nauttimaan istuttamisesta viime viikollakin, kun poika kantoi minulle terassilta kaksi suurta saviruukkua sisälle jouluksi. Niissä on muratit kesän jäljiltä ja istutin joulukukkia siihen lisäksi jouluasetelmaksi. Ja ajattelin tyytyväisenä, että saan tuhlata ja laittaa niin monta kukkaa kuin tekee mieli. Koska tänään elän ja pystyn vielä nauttimaan.

    Viime aikoina tavoitteenani on ollut mielenrauhan löytäminen. Tärkein asia on selvitä vanhoista kuluttavista muistoista, pettymyksestä, valheista. En voi unohtaa, mutta en saa sitä kuitenkaan murehtimallakaan pois. Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tapahtuneet täytyy vain hyväksyä tapahtuneiksi. Se oli osa minun elämääni, mutta sen ei tarvitse hallita tätä hetkeä.

    Toisekseen pitää oppia hillitsemään riidanhaluista luonnetta. Haluaisin aina sanoa mielipiteeni. Mutta aikaa ei ole tuhlattavaksi riitelyyn. Usein auttaa kun hoksaa, että jollain asialla ei oikeastaan ole mitään merkitystä, varsinkaan tässä vaiheessa.

    Aina kun syövän suhteen tilanne huononee, täytyy luopua pienestä tulevaisuuden toivon murusesta. Täytyy löytää uusi mielenrauha vähän lähempänä kuolemaa. Minulla on nyt juuri sellainen hetki menossa. Olen halunnut uskoa, että tämä uusin lääkkeeni toimii minulla niin hyvin kuin se joillakin on toiminut, pitänyt syövän vuosia kurissa. Tiedän nyt, että olen huijannut itseäni. Yritän hyväksyä, että minulla se ei mene niin. Vaikka kuolema ei ole pelottava, niin ajatus kuolemasta on kuitenkin haikea.

    #70905
    Rae
    Participant

    Joulunalusterveisiä ja Joulumieltä toivottelen.
    Näin tosiaan on, että tämä pimeys imee voimia. Vaikka tykkään naputella mustaa valkoiselle, niin nyt on laiskottanut.
    Maggie, on hyvä että päänsärkysi on alkanut helpottamaan. Jokaisesta hyvästä hetkestä kun imee kaiken hyvän irti. Lämmittää, kun olet ajatellut samoin kuin minä noista kukkasipuleista. On jokin syy sinnitellä, odottaessa kukkien väriloistoa.
    Itsellä tuli viimeinen syto kesäkuun alussa, nyt tablettilääkityksellä. Kanankakan maku suussa, onneksi ei enempää sivuvaikutuksia.
    Kornia kaiketi, että kun tuo tukka on alkanut kasvaa, niin minulla on nyt räväkkä harmaan/tumman sävyinen punk-tukka. Lohdutan itseäni sillä, että en kuunaan olisi uskaltanut terveenä olla ”harmaana” ja ilman tummanruskeaa. Ja vielä näin lyhyellä. Nyt menen näin, koen omakseni.
    Tosiaan, mielialat ovat matkan varrelle vaihdelleet. Pitkien hoitojen ja ison leikkauksen jälkeen kun pääsin koivujen ympäröimään järveen vesijuoksemaan, tunsin syntyväni uudelleen. Uskomaton tunne, koska se osoitti sen, että tein jo kuolemaa. En ole sama ihminen enää.
    Minun syöpäni todettiin perinnölliseksi, ts. joko äitini tai isäni on ollut geenivirheen kantajana. Äitini on vielä elossa, joten häneltä otettiin verinäyte tutkimuksia varten. Koen velvollisuudekseni viedä tietoa eteenpäin, suojatakseni nuorempia suvun jäseniä. Mielenkiintoista asiassa on se, että geenivirhetyyppini on ulkosuomalaista tyyppiä. On pannut miettimään, onko joku esi-isäni hypännyt aisan yli….. Kun kuitenkin olen savolais-karjalaista sukujuurta.
    Kyllä tämä tilanne on mullistanut kaikkinensa elämää, eikä kaikki negatiiviseen suuntaan. Olen miettinyt sitä, että pitääkö ihmisen jäädä jyrän alle, että tuntee itsensä onnelliseksi jokaisesta päivästä. Mitä mieltä te muut olette?
    Ihmissuhteita olen karsinut pois, en vain jaksa haaskata aikaani. Esimerkkinä kerron: Ihminen, jota pidin ystävänäni, oli ns. kiireinen joutuessani syöpikselle. Nestettä pumpattiin kokonaista 7 litraa vatsaontelosta alkuunsa, ennenkuin pääsin kotiin odottamaan jatkoa.
    Ei siinä mitään, mutta ehkä pieni kysymys: ”kuinka voit?”, olisi lämmittänyt. Tai edes se, että olisi piipahtanut, kun välimatkaa on 2 km. Kun selvisi, että vatsaontelossa on kasvaimia, enkä tiennyt tilannettani, niin puhelimessa kertoessani asiasta hänelle peloissani, hän sanoi: ”No yhdellä on yhtä ja toisella toista. Olin muuten eilen teatterissa, ja menen taas ensi viikolla…” Tuntui, kuin ilmapallo olisi puhjennut. Täysin vieras ja kylmä suhtautuminen. Olin hänelle vain ”joku”..
    Ymmärrän, etteivät kaikki osaa suhtautua välttämättä asiaan, mutta tämä kyllä oli märkä rätti päin pläsiä. Ei tarvitse sanoa mitään, riittää pelkkä läsnäolo. No, siihen loppui ”ystävyys”, enkä koe hiukkaakaan kaipuuta.
    Ne laulun sanat: ”Mistä tunnet sä ystävän..” kyllä osuvat nappiin.
    No nyt on aika mennä tutimaan. Jos ei kirjoitella ennen Joulua, niin haluan toivottaa Lämpimiä Jouluterveisiä teille kaikille. Meille kaikille parempaa Uutta Vuotta toivottelen.

Esillä 20 viestiä, 541 - 560 (kaikkiaan 592)
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.