Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Itkun aika

Itkun aika

Esillä 13 viestiä, 1 - 13 (kaikkiaan 13)
  • Julkaisija
    Viestit
  • #31231

    rakkauseikatoa
    Participant

    Kohta on kulunut neljä kuukautta mieheni kuolemasta. Syöpä vei viimein voiton. Avioliittomme oli poikkeuksellinen, tapasimme koulussa varhaisteineinä ja saimme kasvaa yhdessä aikuisiksi, yli 50 vuotta. Käsi kädessä aloitimme yhteisen matkamme, käsikädessä sen myös päätimme. Irroitin kätesi kädestäni viimeisen rauhallisen henkäyksen jälkeen.
    Kolme ja puoli kuukautta olen ollut sisältä aivan tyhjä ja turta. Touhusin, hyörin ja pyörin – kukaan eikä mikään saanut minua pysähtymään. En uskaltanut pysähtyä. Vain näin pysyin kasassa. Itku oli jossakin taustalla, pyrkimässä ulos hiljaisina hetkinä. Pelkäsin tunteettomuuttani, olinhan rakastanut miestäni koko sydämestäni ja lähes viimeiset sanamme toisillemme olivat, ”minä rakastan sinua”. Kyselin itseltäni, mikä minussa on vikana? Luin suruoppaita, surffailin netissä vastauksia etsien.
    Nyt runsaan viikon aikana olen itkenyt, ikäänkuin padot olisivat murtuneet. Itku tulee odottamatta, aikaa ja paikkaa uhmaten. Tunnen itseni helpottuneiksi, vaikka silmäni ovat lähes muurautuneet umpeen ja kasvojen iho on kirjava ja läskikäs jatkuvasta itkemisestä, tunnen kuitenkin jotakin – rakkaani läheisyyttä, syvää kaipausta ja surua ja rakkautta, joka on yhä läsnä ja täyttää sydämeni.
    Päivät ovat yhä pitkiä ja pimeitä, odotan aamusta alkaen iltaa, jolloin taas olisin selvinnyt yhdestä päivästä puolikkaalla sydämellä, sinun sydämelläsi, omani annoin sinulle yli 50 vuotta sitten. Epäilen, voiko tästä koskaan selvitä.

    #32331

    anetlan
    Participant

    Osanottoni suureen suruusi. Tarinasi on kuin äitini ja isäni, hekin tapasivat varhaisteineinä, ja isäni kuoli 9 kk sitten 66-vuotiaana. Äiti itki ja suri kyllä alusta alkaen, päivät kuluivat iltaa odotellen, jotta taas olisi yksi tuskainen päivä takanapäin. Suru ja kaipaus ovat yhä läsnä, mutta nyt äiti osaa ja jaksaa jo miettiä myös tulevaa, tapailee ihmisiä, harrastaa, toisin sanoen on alkanut taas elää. Isän menetys oli myös itselle todella raskas pala, ja koska alussa yritin kannatella äitiäni, koska todella pelkäsin hänen masentuvan tms., on oma surutyö yhä kesken. Elän kyllä ihan normaalia ja hyvinkin kiireistä elämää, mutta hiljaisina hetkinä tulee helposti itku. Mietin isää yhä joka ainut päivä ja kaipaus on läsnä koko ajan. Suru ei kuitenkaan onneksi ole enää yhtä lohdutonta. Uskon, että sinunkin päiväsi kirkastuvat ja löydät taas elämäsi ilon, mutta se vaatii aikaa. Neljä kuukautta on lyhyt aika, olet vasta surutyösi alussa. Lohtua voisi tuoda ehkä ajatus, että olette saaneet kokea jotain ainutlaatuista pitkän, yhteisen taipaleenne aikana, ja juuri siksi menetys tuntuukin nyt niin valtavan raskaalta. Teillä on ollut ihana, yhteinen elämä. Se ei koskaan katoa.

    #40351

    Maiju
    Participant

    Rakkauseikatoa, otan osaa suruusi. Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka näin näin vuoden kuluttua miehesi kuoleman jälkeen voit.

    Äitini kuoli syöpään kesällä 2012. Neljä kuukautta kestänyt saattohoito toteutettiin kotona. Takana oli parin vuoden sairaalakierre epäonnistuneen syöpäleikkauksen jäljiltä. Kaikkinensa hän ehti sairastaa suolistosyöpää 7,5 vuotta. Loppuvaihe ja seurannut suru olivat lohduttomia. Itkin, tunsin ikävää ja kipua jo saattohoidon aikana, mutta useita kuukausia hänen kuolemansa jälkeen. Täytyi elää vuoden ympäri, että suru alkoi hellittämään ja alkoi muodostua aito kaipaus.

    Kuukausi sitten puolisoni kuoli syöpään sairastettuaan sitä reilut pari vuotta. Myös hän oli kotona loppuun saakka ja hoidin häntä. Kuvailemasi ensimmäiset kuukaudet kuvaavat hyvin olotilaani tällä hetkellä. Aluksi itkin, mutta en tuntenut ikävää tai kaipausta. Olo on tyhjä, ”tunteeton” ja olen koko ajan varpaillani, peläten ja odottaen, milloin sen aiemmin tuntemani surun kaltainen kaipaus, ikävä ja pohjaton suru tulevat päälle. Minulla on huono omatunto, kun ”voin niin hyvin”, jaksan touhuta ja töihinkin ”pystyin” palaamaan kahden viikon jälkeen. Todellisuudessa nukkuminen on vielä sitä samaa koiran unta kuin hänen eläessään, lyhyt uni ei virkistä ja olo on sisimmässäni oikeastaan aika ahdistunut.

    Pelkään hetkeä, kun suru iskee päälle. Haluaisin valmistautua ja varautua siihen, mutta toki tiedän, että näin ei voi oikeastaan tehdä. Silti haluaisin suojautua tulevalta iskulta, jotta se ei olisi niin kova. Olenkin miettinyt, että estääkö tämä ajatusrakennelma surun tulemisen.

    #41861

    erjaj
    Participant

    Erja
    Menetin mieheni haimasyöpään loppiaisena 2016. Diagnoosin saimme neljäkuukautta aikasemmin kesällä. Me olimme myös eläneet yli 40v. yhdessä todella onnellisessa liitossa ja olimme juuri suunnitelleet eläkepäiviä, helmikuussa 2016 minun piti jäädä eläkkeelle, mieheni oli jo. Syöpä vei toisen puolen itsestäni, eläkepäivät jäivät vain minulle.
    Tunteet ovat todella pinnassa, oikein mihinkään ei pysty keskittymään, oma ongelmansa on yksinäisyys joka tulee varsinkin viikonloppuisin, juhlapyhinä yms. Muistot tulevat pintaan ja niistä saa lohtua. Pikkuhiljaa jopa pystyn kertomaan ystäville yhteisiä muistojamme itkemättä. Mutta silti tulee aikoja jolloin olen todella vihainen elämälle, koska se on niin epäreilu. Mieheni sanoi eläessään, älä katkeroidu mieti Erja mielummin miten ihanan elämän saimme yhdessä elää, se lohduttaa.
    Lapsemme on aikuinen ja hänellä oma perhe, mutta hän on ottanut selkeästi miehen roolin myös minun elämässäni, suojelu jota tunnen hänen puoleltaan on suorastaan liikuttavaa.
    Puhuminen ennen kuolemaa on mielestäni suuri apu jälkeen jääneelle. Kaikki mahdolliset asiat jos pystyisi puhumaan toisen kanssa, niin ei jäisi mitään epäselviä asioita eikä huonoa omaatuntoa, eikä jää
    sanomatta asioita joita sitten myöhemmin miettii, että tuonkin olisin voinut sanoa….
    Voimia teille kaikille jotka vääjäämättä joudutte tämän asian läpikäymään joskus.

    #41911

    kummastunut
    Participant

    Osanottoni ja voimia kaikille läheisensä menettäneille. Myös minä menetin puolisoni tuolle viheliäiselle sairaudelle eli haimasyövälle keväällä 2016 lähes neljänkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Tieto sairaudesta tuli kovin myöhään ja valmistautumisaikaa tulevaan poismenoon oli vähän. Sairaus on karu ja arvaamaton ja pahimmillaan, kuten meidän tapauksessa johtaa pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen käsittämättömän nopeasti.

    Kuten Erja toteaakin aiemmassa kirjoituksessaan, aika ennen poismenoa ja sen aikana sanotut sanat, eleet ja muut sanattomat viestit ovat olleet surutyössä kovin tärkeitä ja lohduttavia. Ainakin tässä vaiheessa nuo viimeiset viikot ja niiden tapahtumat pyörivät edelleenkin mielessä, toiveissa ja odotuksissa on että ajan myötä muistot laajenisivat yhteisiin vuosikymmeniin. Tietoisesti olen yrittänyt kääntää ajattelua menetettyjen yhteisten vuosien surusta kiitollisuuteen yhdessä koetuista vuosikymmenistä. Erään surukirjoituksen sanoissa ”Sydämesi voi olla tyhjä koska et näe häntä enää tai sen voi täyttää rakkaus jonka yhdessä jaoitte” kiteytyy mielestäni arvokas ohje ja sen noudattaminen on lähes velvollisuus poismennyttä kohtaan. Aikuiset lapset ja heidän perheensä ovat olleet korvaamaton tuki tämän kevään aikana ja yhteenkuuluvaisuuden tunne on näiden vaikeiden kuukausien aikana edelleenkin kasvanut. Myös ystävät ja oma työ ovat auttaneet jaksamaan.

    Kaikista selviytymistä edesauttavista asioista huolimatta kaipaus ja suru on ajoittain lohdutonta. Tulevaisuus tuntuu hävinneen ja ainakin tällä hetkellä tulevat vanhenemisen vuodet tuntuvat haasteelta ja pitkä ikä tuntuu ei toivottavalta asialta. Myös katkeruus ja vihakin kohtaloa ja elämää kohtaan on tuttua. Läheisten ihmisten onnea en kadehti, mutta varsinkin alkuun vieraiden oman ikäisten pariskuntien näkeminen tuntui katkeralta, miksi noiden elämä jatkuu, mutta meidän yhteinen tulevaisuus on mennyttä. Siihen että aika auttaa, lienee kuitenkin luotettavan, ainakin se ajatus myös tuo osaltaan lohtua.

    #65161

    Tastakinselvitaan
    Participant

    Nyt on minunkin (valitettavasti) aika siirtyä tälle alustalle.. Äiti sai ikirauhan ja levon kaksi viikkoa ja yksi päivä sitten, enää ei ole kipuja. Sain olla vuoteen vieressä viimeisen yön ja nähdä viimeisen henkäyksen. Toissapäivänä oli hautajaiset; äiti tuhkataan, mikä tapahtuu ensi perjantaina ja uurnanlasku jossain vaiheessa. Äidin poismenon jälkeen olen kuullut läheisiltä (lähinnä vanhemmilta sukulaisilta) sen ”ah-niin-ihanan” kliseen _Elämä jatkuu (ja me sen mukana)_ varmaan kolme kertaa viikossa.. Ihanko totta elämä jatkuu? Tai no hetkinen, taidankin tietää että jatkuu. Olen 23 ikävuoteni aikana nimittäin ollut hyvin lähellä menettää isäni, melkein itse kuollut syömishäiriöön ja nyt haudannut äitini – ja silti olen tässä.

    Joka kerta saadessani muistutuksen elämän jatkumisesta saan myös kuulla, kuinka minun pitäisi palata kouluun mahd. pian, jotta pääsisin takaisin elämän syrjään kiinni. Joo, tiedän kyllä että elämä jatkuu, mutta vaaditaanko siihen hyppäys koulunkäynnin kelkkaan rytinällä? Tiedän myös oppineeni erään tärkeän seikan: koko äidin sairauden ajan esitin paljon vahvempaa, kuin oikeasti olin ja kannattelin kaikkia muita ihmisiä ympärilläni; nyt uskallan viimein olla se heikko ja tarvitseva osapuoli.. Minulla nimittäin on taustani vuoksi tavallista suurempi riski sairastua uudelleen, syömishäiriöön ja uupumukseen. Kuka kärsii siitä, jos haluan surra rauhassa *nyt*, enkä esim. viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? Läheiset? Ehkä, joutuvathan he kestämään suruni ja tuskani? Yhteiskunta? En jaksa uskoa, enemmän minusta koituu kuluja joutuessani uudelleen osastohoitoon uuvutettuani itseni paahtamalla opinnoissa täysillä. Minä itse? Ehei, en todellakaan.

    Kyynelet haittaa tätä kirjoittamista ja nälkä kurnii vatsassa, joten paras lienee lopettaa.. Kiitos ja anteeksi, tuntui vaan, että piti saada purkautua. Levollista yötä kaikille – ja älyttömästi voimia teille, jotka olette joutuneet menettämään läheisenne tälle perkeleen sairaudelle! <3

    #65187

    Myy79
    Participant

    Hei tästäkiselvitään!

    Kovasti voimia sinulle suureen suruusi! En varmaan itsekään kyllä turruttaisi suruani opiskeluun, jos edes tilanteessasi pystyisin siihen. Kyllä tuossa tilanteessa varmasti kaikki voima ja energia menee arjessa jaksaminseen. Toivottavasti sinulla on joku luotettava henkilö, jolle puhua.

    Eikä sinun tosiaan tarvitse pyytää anteeksi, että purat tuntojasi tänne. Me olemme täällä sitä varten :) Me kaikki täällä puramme omaa kokemustamme sairauden osalta.

    #65814

    Lea
    Participant

    Menetin puolisoni reilu 3kk sitten. Itkua on ollut koko ajan, mutta nyt joulunpyhät ovat avanneet hanat totaalisesti. Meillä ei ollut yhteisiä lapsia eikä minulla ole omia lapsia, joten olen viettänyt pyhät yksin. Äitini ja veljeni olen haudannut samana vuonna kuin mieheni tauti todettiin. Eli surematonta surua taustalla, mikä nyt purkautuu. Mieheni lasten piti tulla tänä viikonloppuna luokseni myöhäisjoulua viettämään, mutta he sairastuivat ja vierailu peruuntui.
    Mieheni sairauden aikana ystävät ovat karsiutuneet: harva ymmärtää tilannetta, jossa heti on tuomiona: ei voidan parantaa, korkeintaan hidastaa. Harva kestää toisen surua. Tai minä en ainakaan jaksanut olla tarpeeksi reipas, jotta ystävät olisivat kestäneet. Nyt sitten osa jäljelle jääneistä ei käsitä surun tuskaa. Sitä, että en toivu kuukaudessa enkä kahdessa. Olen uponnut kuoppaan, josta ei tahdo päästä pois. Jos otan yhteyttä ystävään, hän toteaa, että olet ollut mielessäni. Mutta mitä se auttaa, kun ei ole ottanut yhteyttä ja kertonut ajattelevansa minua. Vaan olen saanut olla yksin. Itkeä yksin suruani.
    Me olemme tulleet kovin kiireisiksi tässä maailmassa. Emme ehdi pitämään yhteyttä ellemme hyödy siitä samalla.
    Samalla minusta tuntuu kamalalta, että syöpäyhdistykselläkään ei ole läheisille kursseja/ vertaistukiryhmiä loppuvaiheessa oleville syöpäpotilaiden omaisille. Puhuminen ja kokemusten jakaminen auttaisi. Ne, jotka eivät ole samassa tilanteessa eivät kestä kuunnella ,eivätkä osaa myötäelää. Ja kun kuolema on korjannut läheisen, ei ole silloinkaan paikkaa jakaa. Seurakunnan sururyhmät kokoontuvat muutaman kerran, mutta silloinkin olisi hyvä, että voisi jakaa surua enemmän niiden kanssa, joiden puolison/ läheisen syöpä on vienyt. Syöpä sairautena hoitoineen ja komplikaatioineen on täysin oma kauhujen maailma. En vähättele dementoituneita yms. tai äkkikuoleman kokeneita. Mutta jokaisella on niin erilainen taakka takana.
    Tämä on tälläinen turha purkautuminen, mutta tulkitkaa se yksinäisen lesken puheenvuoroksi. Pitäkää huoli läheisistänne. Ja olkaa onnellisia, jos teillä on vielä omaisia, joiden kanssa jakaa arkea ja elämää.

    #65825

    Myy79
    Participant

    Hei Lea!

    En ole nyt menettänyt ketään läheistä syövälle, mutta tuo esille ottamasi ystävyys- teema nosti itselläni myös ajatuksia ja tunteita pintaan.

    Kun sairastuin syöpään niin huomasin myös, että suru on sellainen mitä ihmiset eivät osaa kohdata. Tsemppaus- viestit on ihan helppoja ja yleisiä ihmisille ja niitä on helppo antaa tekstiviestinä, mutta surevan ihmisen aito läsnäoleva kohtaaminen on mielestäni ihmisille vaikeaa. Kauppa-apua kyllä saa, mutta surevan kohtaaminen aidosti ihmisenä on ihmisille vaikeaa. Kenelläkään ei ole pohjimmiltaan aikaa pysähtyä surevan äärelle ja kuunnella surevaa. Toisaalta en haluaisi päästääkään ihan ketä tahansa lähelleni. Kyllä sitä itse olisi kaivannut sairaana hyvää keskustelua läheisen ihmisen kanssa. Sellaisen , jonka haluaisi päästää lähelleen. Tärkeää olisi, että on edes yksi ihminen, joka ottaisi itkut vastaan ja myötätuntoisesti lohduttaisi.

    Jotenkin sitä on tullut siihen ajatukseen, että loppupeleissä ihminen on täällä maailmassa yksin…

    Oletko kysynyt syöpäyhdistykseltä läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmistä? Luulisi , että sellainen on olemassa.

    • tätä vastausta muokkasi 11 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Myy79.
    #65828

    Hei Lea! Olen pahoillani puolisosi menetyksestä. Yksin ei kuitenkaan kannata jäädä. Syöpäjärjestöillä on monta tapaa auttaa läheisensä menettänyttä. Eri tapoja löydät täältä: https://www.kaikkisyovasta.fi/elama-syovan-kanssa/syopaan-sairastuneen-laheiselle/ . Varmasti helpointa on aloittaa neuvontahoitajiemme kanssa juttelemisella. Neuvontapuhelin palvelee numerossa 0800 19414. Hoitaja vastaa puhelimeen maanantaisin ja torstaisin klo 10-18 sekä tiistaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin klo 10-15.

    #65894

    Lea
    Participant

    Hei,
    Kysyin paikallisesta yhdistyksestä vertaistukea. Täytyy sanoa, että tuntuu pahalta, että ohjataan vain seurakunnan sivustoille hakeutumaan sururyhmään.
    En jaksa ymmärtää, että syöpäjärjestö tarjoaa vain vertaistukiryhmää, kun läheinen on sairastunut. Sen jälkeen läheiset saavat pärjätä kuinka pärjäävät. Itselläni oli tilanne, jossa koen vertaistukiryhmästä olevan hyötyä, vaikka tiesin heti alkuun, että paranemista ei ole odotettavissa. Vain viivytyshoidot. Mutta syöpäjärjestö ei tarjoa ryhmämuotoista, syöpäjärjestön pääpaikkakunnilla edes, tukea kun ollaan palliatiivsessa vaiheessa, ei saattohoitovaiheessa eikä kun puoliso on menehtynyt. JOkaiseen näihin ryhmiin kuuluvia läheisiä on paljon, mutta meidät jätetään ”heitteille”. Kukaan ei halua tukea meitä. Työterveydessä todetaan, että toisen kuoleman odottaminen/ saattohoito ei ole sairautta eikä tukea löydy.
    Toinen mihin minulle annetussa vastauksessa viitattiin apumahdollisuutena, oli tämä keskustelufoorumi. Mutta kuten näkyy, täällä ei ole meitä läheisiä, jotka ovat menettäneet jo rakkaansa. Tämä on enemmän keskustelufoorumi ihmisille,jotka itse käyvät läpi hoitoja.
    Tuntuu, että meillä läheisillä ei ole merkitystä, jos ei ole toivoa sairastuneen paranemisesta. Tunne, että apua saa, jos sairastuu.
    Voin vain sanoa, että yksinäisyys, mihin puolison kuoleman jälkeen putoaa, on järkyttävä. Syöpähoitojen aikana vähäisetkin ystävät ovat kadonneet, kun puolison voimien väheneminen on rajoittanut, mitä voi tehdä. Toivoisi, että ammattilaisilta löytyisi taitoja lähestyä ja auttaa, mutta ei.

    #65905

    tepi
    Participant

    Hei Lea! Menetin mieheni 5 kk sitten. Haimasyöpä vei viidessä kuukaudessa ennen niin terveen miehen. 22 yhteistä vuotta ja yhtäkkiä kaikki viedään pois . Epätodellista. Olen miettinyt mikä olisi paras tapa käsitellä tätä sisustaa repivää ikävää ? Meillä uusioperhe joista 4 mieheni lasta ja yksi minun. 8 lastenlasta ehti syntyä vielä mieheni eläessä ja kaksi on tullut lisää mieheni kuoleman jälkeen. Elämä jatkuu niinkun kaikki sanovat. Luulen kuitenkin , että kukaan muu ei pysty käsittämään tätä surua ja tuskaa kuin saman läpi käynyt. En ole tyyppinä ihminen joka kävisi juttelemassa suuressa joukossa tapahtumasta , mutta ehkä juttutuokio samassa tilanteessa olevan kanssa voisi olla mukavaa. Minulla ystäviä ja perhe jotka olleet aivan ihania ja tukena , mutta ei heitäkään halua rasittaa omalla surulla määrättömästi. Eiväthän ainakaan ystävät voi käsittää mitä tässä käydään lävitse. Vaikka paljon ihmisiä ympärillä se yksinäisyys on kuitenkin sanoinkuvaamattoman raastavaa. Työssä käynti terapiaa jo senkin vuoksi , että saa hetken unohduksen.

    #67977

    brokenheart94
    Participant

    Hei kaikille. Ensinnäkin haluan sanoa suuret osanottoni kaikille jotka ovat menettäneet läheisen ihmisen tälle sanoinkuvailemattoman pahalle sairaudelle. Mummini sai diagnoosin laajalle levinneestä umpilisäkkeen syövästä syyskuussa 2015. Järkytyimme. Mummini on ollut meille kaikille hyvin hyvin läheinen ihminen siitä lähtien kun tähän maailmaan synnyimme. Koko perheellemme tärkein ihminen. Joka päivä soiteltiin, joka viikko nähtiin, joka joulu mentiin heidän luokseen juhlistamaan hänen syntymäpäiväänsä. Mummin kunto on romahtanut viime aikoina silminnähtävästi. Olen asunut hänen luonaan viimeiset pari viikkoa enkä mennyt takaisin Mikkeliin missä opiskelen tällä hetkellä. Koin tilanteen kotona Helsingissä nyt kaikkein tärkeimmäksi. Sain olla hänen kanssa viimeiset päivänsä kotona ja valvoa öitä kun hän ei saanut enää kunnolla henkeä. He hakivat hänet tiistaina suursuon sairaalaan, sanoi minulle: moido kulta. Sanoin että tulen myöhemmin äidin ja siskon kanssa katsomaan häntä. En silloin vielä tiennyt että hän ei pääsisi enää kotiin. Kävimme häntä katsomassa joka päivä ja vielä perjantai aamuna kun hänen kotinsa imuroin ja siivosin, olin varma että hän pääsisi kotiin. Halusin hänen tulevan puhtaaseen kotiin onnellisena. Oliko se sitten toiveajattelua, en tiedä. Sinä samaisena päivänä menin mummin luo suursuon sairaalaan ja ensimmäistä kertaa tajusin… Hän ei tulisi enää näkemään kotiaan. Mummi oli nukkuvassa tilassa, tajusi meidän läsnäolon. Hän ei syönyt enää pe, ei käynyt vessassa, ei noussut sängystä. Hengitys syvää ja krohisevaa. Viimeinen asia mitä sanoin hänelle oli: rakastamme sinua yli kaiken, olet täydellinen ja parhain meille. Muista se. Hän vastasi: niin minäkin teitä. Lähdimme pois silloin illalla ja ajattelimme että menisimme sinne yöksi kun jäi outo olo. Aikaisin aamulla heräsimme siskoni kanssa äidin soittoon että sairaalasta oli soitettu. Mummi vetää viimeisiään juuri nyt. Hyppäsimme sängystä ylös ja juoksimme ulos. Yritimme parhaamme mukaan mennä niin nopeasti kun pystyimme. Jouduimme ottamaan bussin töölöstä suursuolle joka kestäisi n. 30 min. Soitto äidiltä n. 3 min ensimmäisen puhelun jälkeen. *nyt ei ole enää kiire* Mummi oli nukkunut rauhallisesti pois. Epätoivo, suru. Keräsimme kuitenkin itsemme ja jatkoimme matkaamme. Menimme mummin viereen, hän oli lähtenyt. Nukkui ikuista unta rauhallisesti. Itkimme. Äiti ja loput tulivat piakkoin. Itkimme yhdessä. Mutta kaikista lohdullista on se että meillä oli rakastava suhde ja hyvä elämä mummin kanssa. Mitään ei oltaisi voitu tehdä toisin. Mitään ei jäänyt sanomatta. Hän tiesi meidän rakastavan häntä yli kaiken ja tehtiin kaikkemme hänen eteen, koko ikämme. Myös se että mummi oli valmis lähtemään. Ei ole ihmisen elämää olla maistamatta ruokaa, ei pysty tekemään itsenäisesti asioita, ei kykyä edes hengittämään kunnolla… Hän oli valmis, valmis ikuiseen uneen. Meitä silmällä pitäen pilven päällä tästä eteenpäin. Mummi sai elää reilu 80 vuotta ja olisi nyt täyttänyt 81 tulevana jouluna. Ikävä on kova ja viha syöpää kohtaan. Se vei meidän mummin. Mutta muistot elää, hän nukkui pois rauhallisesti ja nopeasti. Juuri niinkuin hän ja me kaikki olimme toivoneet kun se aika koittaa.

    Mummia aina rakastaen ja ikävöiden.

    • tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten  brokenheart94.
Esillä 13 viestiä, 1 - 13 (kaikkiaan 13)

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.