Siirry suoraan sisältöön

Haimasyöpä

Esillä 6 viestiä, 1 - 6 (kaikkiaan 6)
  • Julkaisija
    Viestit
  • #66429

    Tuula62
    Participant

    Äidilläni todettiin haimasyöpä viikko takaperin. Nyt perjantaina hän on menossa tähystysleikkaukseen, jossa otetaan näytepala ja jos mahdollista, niin tehdään poistoleikkaus. Alustavasti kyllä lääkäri ensin sanoi, ettei pystytä leikkaamaan, mutta myöhemmin sanoi, että katsotaan tilanne leikkauksessa. Syöpätieto tuli meille aivan puskista, ja itku on herkässä. Elämä romahti kertaheitolla. On vaikea saada elämästä kiinni. Äiti itse alkupäivien itkujen jälkeen yrittää elellä niin normaalisti kuin pystyy kivuiltaan, positiivinen perusluonne hänellä, vaikka itkukin välillä tulee. Oli pakko kirjoittaa tänne, kun tuntuu, että tuo surumöykky sisälläni vain kasvaa.

    #66430

    minna
    Participant

    Moi Tuula,

    Tiedän tunteen täydellisesti mistä puhut ja mitä tunteita käytte läpi. Meillä oli sama tilanne reilu vuosi sitten, kun isälläni todettiin laajalle levinnyt keuhkoyöpä. Koko talvesta en muista juurikaan yhtään mitään. Kaikki tuli aivan puskista ilman pienintäkään epäilystä vakavasta sairaudesta. Isälle annettiin muutama kk elinaikaa. Nyt tästä ennusteesta on 1 v ja 4 kk. Isä voi tällä hetkellä hyvin. Etäpesäkkeet on hävinnyt ja emokasvain keuhkossakin vain arpikudos. Vaste hoidoille on ollut loistava.

    Jos pystyt, ole mukana kaikilla lääkärikäynneillä. Kirjoita muistiinpanoja kaikista kysymyksistä mitä tulee joka päivä mieleen. Älä lue netistä mitään ennusteita. Jokainen sairaus on omansa, ja jokainen hoitopolku on oma. Epäile, kyseenalaista ja olkaa itse aktiivisia.

    Muista hoitaa myös itseäsi. Et pysty antamaan lisähappea äidillesi jos itse voit huonosti. Hae sairaslomaa, pyydä nukahtamiseen sekä mielen tasoitukseen apua. Niin tein minäkin. En olisi selvinnyt järjissäni ilman lääkkeitä.

    Voimia ja tsempiä!!!

    Minna

    #67664

    Tuula62
    Participant

    Aikaa on kulunut tämän viestin aloituksesta muutama kuukausi ja nyt äiti on siinä pisteessä, että hoidot lopetettiin. Tulehdiksia tuli toisensa perään ja kivut lisääntyivät
    Nyt hoidetaan enää kipuja. Äitiä on jo nyt niin valtava ikävä, vaikka hän vielä keskuudessamme onkin. En tiedä miten tämän kestää.
    Äiti on hyväksynyt tilanteensa, mutta itse en saa nyt elämästä kiinni. Olen yrittänyt etsiä netistä jotain vertaistukiryhmää omaisille, mutta en ole löytänyt.
    Tännekin oli nyt vaan pakko purkaa mieltäni

    #67665

    Tiiapa
    Participant

    Hei Tuula,
    Facebookissa on esim. ryhmä: Eniten vituttaa läheisen…
    Voimia! <3

    #67666

    Kia Kolangio
    Participant

    hei Tuula, Facebookissa tosiaan suljettu ryhmä Eniten vituttaa läheisen syöpä. ainakin yksi läheisestäni on liittynyt sinne ja kuulemani mukaan saanut sieltä keskusteluapua ja muutakin tukea. yksin ei kannata jäädä. kovasti voimia Sulle ja äidillesi.

    #67967

    helann
    Participant

    Hei, miten menee?

    Menetin juuri isoäitini haimasyövälle, vain kuukausi diagnoosista. Oli hyväkuntoinen, aktiivinen ja vireä kahdeksankymppinen. Suru on valtavaa ja jäytävää. Äitini kuolemasta on vuosia aikaa, hänet vei sama syöpä. Tuntuu kuin kaikki vanhat arvet olisi revitty auki. Muistelen niitä aikoja nyt ihan hirveästi, olin tuolloin 11-vuotias, mieli on piilottanut liikaa muistoja niistä ajoista, mutta jättänyt tilalle kuitenkin kammottavan selkeitä muistoja; päivän sää jolloin saimme syöpädiagnoosin, äidin leikkausarven mutka navan vieressä, lähettämäni tekstari äidille sairaalaan ”ethän sä kuole sinne?”, mansikkakermatorttu ja äidin kulahtanut, vaaleanpunainen sairaalavaate nimipäivillä, isäni särkyvä ääni sateen ropistessa auton ikkunaan kun kertoi ettei ole enää paljoa aikaa jäljellä, viimeinen kerta kun näin äidin, oli aivan eri näköinen, tuntui siltä ettei tuo ole minun äitini. Makasi sairaalasängyllä kulmat kurtussa kivuista, ei puhunut kokonaisia lauseita, en edes halannut kun viimeisen kerran lähdin sieltä, halusin vain pois. Uusi musta takkini hävisi jäljettömiin sillä reissulla. Kuolinpäivä on elävänä mielessä.

    Pelkäsin järjettömästi että isoäitini joutuu myös kärsimään kivuista kuukausia ja muuttuu valtavan paljon ulkonäöllisesti. Onneksi näin ei ollut. Rukoilin äitini sairastaessa, rukouksiini ei vastattu. Rukoilin isoäidilleni kivutonta ja nopeaa loppua, oliko sattumaa vai vastaus, en tiedä. Ehdin kertoa isoäidille tyttölapsen nimen, mikäli joskus tyttölapsen saan. Ehdin kiittää huolenpidosta ja kertoa miten kiitollinen olen että juuri hän on minun isoäitini. Viimeisessä puhelussamme isoäiti tuntui vähän oudolta, aivan kuin olisi tiennyt mitä seuraavana päivänä tulee tapahtumaan.

    Mitään varsinaisia syöpähoitoja ei diagnoosin jälkeen aloitettu, ei otettu koepaloja, kuvat ja verikokeet riittivät, tiedettiin niistä jo selkeästi mistä on kyse ja mihin tilanne johtaa, myös sen että isoäiti ei näe enää joulua. Äiti sai sytostaatteja muutaman kerran, söi myös valtavia määriä luontaistuotteita ja ramppasi huuhaalääkäreillä. Äitikään ei silti nähnyt enää joulua.

    Tuntuu hirveän epäreilulta että menetin ikään kuin kaksi äitiä samalle sairaudelle. Vieläkin epäreilummalta tuntuu ajatus siitä, että minulla saattaa olla korkeampi riski sairastua, varhaisen vaiheen diagnoosit tuntuvat myytiltä, puhumattakaan selviytyjistä, sekä se, ettei haimasyöpää seulota. Äitini tietoihin kirjattiin, ettei potilasta tarvitse ottaa vastaan sillä on jo saanut hoitoa – maitotuotekiellon. Siinäpä varma syy valtavalle väsymykselle ja kivuille – laktoosi-intorelanssi. Jos joskus epämääräisen oireen vuoksi hakeutuu lääkäriin ja mainitsee syövistä, saan varmaan luulosairaan leiman otsaan.

    Sureminen tuntuu hirveän itsekkäältä ja vaikealta. Minunhan pitäisi olla tukena. Sitä tein lapsenakin, tuin siskoani aina. Isoisää pitäisi tukea ja auttaa. Haluaisin surra yksin, olla ottamatta vastaan toisten surua ja olla oksentamatta omaa surua läheisteni niskaan. Kuitenkin haluaisin vaan romahtaa ja itkeä jonkun sylissä, mutta pitää olla reipas, tehdä työt ja niellä pala kurkusta. Tuntuu kamalan ikävältä etten voi enää kertoa isoäidille mitä olen tehnyt tai nähnyt, eikä isoäiti voi kertoa minulle omia juttujaan.

    Anteeksi hirveän synkästä tekstistä. Kamalan paljon tunteita… Surua, syyllisyyttä, kiukkua, haikeutta, katkeruutta, helpotusta, ahdistusta ja pelkoa.

Esillä 6 viestiä, 1 - 6 (kaikkiaan 6)

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.