Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Hei taas ystävät!
Yhtä-äkkiä yösydännä tuntuu siltä, että nyt kirjoitan taas tänne outojen ajatusten ja varjojen palstalle. Jokin mielessä vaatii päästä ulos. Ehkä se on ajatus lähestyvästä kuolemasta, joka tulee taas konkreettisesti minua vastaan. En ole pitkään aikaan päästänyt ajatusta irti. En ole joutanut. En ole halunnut. En ole halunnut!
Niin, taas kun katsoo taaksepäin, on ollut aika hyvä jakso. Olen saanut olla kotona lähes koko alkuvuoden. Hyvänä päivänä olen hiihdellyt hiljaa. Huonompana päivänä olen saanut pötköttää omalla sohvalla. Yhden viikon olin sairaalassa, verisuonikatetri tulehtui.

Toki olen syksystä asti kulkenut labrassa ja saamassa viikottain verihiutaletiputuksia, koska luuydin ei ole toipunut. Tiputukset ovat pitäneet minut hengissä. Joka viikko mustelmat, nenäverenvuoto ym verihiutaleiden puutteet ovat tulleet ja hitaasti korjautuneet verihiutaleiden siirrolla. Vakavia vuotoja ei ole tullut, vaikka arvot on olleet välissä kriittisen matalat. Onko ihan väärin, että minä saan elää toisten ihmisten verenluovutuksien ansiosta? Onko minun elämäni niin arvokas? Tunnen tuhlaavani yhteistä omaisuutta. En edes tee enää koskaan palkkatyötä. En tule selviämään millään taistelulla tästä syövästä.

Kaulan alaosaan on kasvanut syöpäpatti. Siinä se möllöttää kovana ja suurenee. Näkyy peilistä, tuntuu nukkuessa, kuristaa varovaisesti kaulaa. Kuristaa elämää pois.
Huomasin pari kuukautta sitten sen aika pienenä. Nyt on annettu 3 viikkoa yhtä sytoa, jota mun luuytimen toivottiin kestävän, mutta patti kasvaa vain. Syto sai aikaan sen, että luuydin kärsii. Nyt taas myös punasolut loppuu. Hemoglobiini oli vain 57 toissapäivänä. Sain punasolujakin siirtona.

En tiedä mitä seuraavaksi tehdään. Ehkä sädehoitoa tuohon pattiin. Myös muualla elimistössä tauti jatkaa kulkuaan, koska verikokeissa syöpäarvo on vähän noussut.
Nyt siis on käsillä se, että mun elimistö alkaa pettää. Sitä hyvää toimivaa syöpälääkettä, jota syksyllä mulle kolme viikkoa annettiin, ei voi käyttää kun se on luuytimelle vielä kovempaa. Olen välissä ollut toiveikas, että elämänhalu ja mun kroppa sinnittelee vielä kerran kirikamppailussa edelle. Että syöpä pysyisi näkymättömissä kunnes verisoluja taas syntyy. Että voitais jatkaa sitä tehokasta lääkettä.

Mutta me taidetaan hävitä. Minä ja mun maallinen ruumis. Syöpä kasvattaa yhä nopeampaa uusia aluevaltauksia. Hyökkää uudesta suunnasta. Ei auta vaikka syö marjoja, ajattelee positiivisesti, yrittää liikkua ja voimistaa tätä kehoa. Tsemppaa. Ei auta!

..tuleepa synkkää tekstiä..

Kuitenkin elämä on niin kaunista. Uusi kevät koittaa taas. Valo voittaa pimeyden. Hanki loistaa. Helmipöllö huhuili. Kuulin jo mustarastaankin! Pöydällä on tulppaaneja.
Ja tyttäreni sai toisen lapsen, tytön. Viikko sitten. Kauniin, täydellisen. Olen kaksinkertaisesti mummo.
Toivon että pääsen katsomaan tuota pientä ihmettä parin viikon kuluttua. En jaksa ajaa sinne, enkä uskalla mennä bussilla koronan takia. Mutta saan silloin kyydin.
Toivottavasti pääsen! En halua nyt mitään takapakkia siihen suunnitelmaan. Pysy patti niin rauhassa että saan mennä. Ja pysykää verisolut vielä hengissä riittävästi. En jouda sairaalaan!