Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#72268
maggie m
Participant

Hei Rae ja muut ystävät!
Tänään sain puhelun sairaalasta, että tekevät lähetteen sädehoitoon rangan muutosten takia pikaisesti. Deksametasonia tabletteina joka päivä, vähentää turvotusta pesäkkeistä ja antaa siten tilaa selkäytimelle. Että en halvautuisi ja että pidätyskyky säilyisi, enkä joutuisi vaipoille. Syöpälääkityksen vaihtoyritys ensi viikon lopulla, kun edellinen lääkityssykli loppuu. Siis kokeillaan uudelleen lääkettä, joka jo kerran menetti tehonsa.

Vielä jotain yritetään, ja oon siitä kiitollinen. On jotain mistä voi toivoa apua ja jatkoaikaa. Olen vielä niin hyvässä kunnossa, että elämä tuntuu mielekkäältä. En sinänsä pelkää kuolemaa, mutta en vieläkään malttaisi luopua tästä elämästä. Lasten takia haluaisin vielä roikkua täällä. Aikuistuvien nuorten kuuntelijana ja tukena.
Silloin kun oon yöllä kipeänä ja väsynyt, ajattelen kyllä että voisin siirtyä jo seuraavaan vaiheeseen.

Minulle on muuten tullut jotenkin erikoinen käsitys elämän kiertokulusta tässä kuoleman lähestymisen aikana. Vaikka olen kristitty ja uskonut aina Jumalaan ja Jeesukseen ja syntien anteeksiantoon uskon perustana, niin olen alkanut miettiä että mikä se taivaaseen pääsy on. Mitä siellä tehdään? Mennäänkö sinne vasta tuomiopäivän jälkeen, kuten taidetaan sanoa raamatussa? Miten siihen asti aika kuluu? Minusta olisi mukava siirtyä seuraavaan elämään. Niin kuin hindut uskoo. Ei ehkä lehmäksi kuitenkaan. Eikä huumeäidin lapseksi ainakaan. Sellainen ”Veljeni Leijonamielen” Nangiala olis kiva. Kaunis uusi maa jonne vaan mennään ilman tautia, jatkamaan elämistä.

Huomaatte ystävät varmaan että ohitan täysin mahdollisuuden joutua helvettiin. Synnynnäistä optimismia, sanoisin 😇 . Ja koiranleuat sanovat, että siellä varmaan on sinänsä hilpeämpää seuraa kuin taivaassa.

Jotenki en jaksa ottaa kuoleman jälkeistä aikaa kovin vakavasti. Elämästä irtautuminen on paljon kovempi paikka. Itku tulee kun ajattelee kaikesta luopumista ja eroamista. En ole osannut osoittaa lapsilleni rakkautta ja hyväksymistä niin paljon kuin tunnen, ja aika kului loppuun liian pian. En koskaan tule näkemään, miten pieni lapsenlapsi oppii ajamaan polkupyörää tai menee kouluun. En ole ollut ystävilleni ja puolisolleni tukena ja kuuntelijana niin paljon kuin olisin voinut. Monta asiaa olis pitänyt hoitaa eri tavalla, ystävällisemmin ja ymmärtäen. Olen ollut lyhytpinnainen tulisukka aina. Se kaduttaa ja harmittaa.

Mutta, aikaa on vielä vähän. Täytyy yrittää korjata asioita. Kertoa läheisille kuinka tärkeitä ne on. Ennen kuin on aika lähteä katsomaan, mitä siellä kuoleman rajan takana oikeasti on.

Rakkaudella, yöllä uneton Maggie