Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Syöpä vei äidin Vastaa viestiketjuun: Syöpä vei äidin

Vastaa viestiketjuun: Syöpä vei äidin

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Syöpä vei äidin Vastaa viestiketjuun: Syöpä vei äidin

#71263
Matti123
Participant

Hei surija,

Ja lämmin kiitos viestistäsi.

Olen onneksi tosiaan saanut keskusteluapua ja tukea varsinkin eräästä läheisestä serkustani. Hän on tässä vuoden mittaan ollut paljon tekemisissä kanssani.
Tosiaan kun minun perheeni on varsin pieni, siihen kuuluu käytänössä enää isäni. Sisaruksia ei tosiaan siis ole.

Olen saanut myös apua muilta tahoilta, jotta olen saanut keskustella ja purkaa pahimpia tunnekuormia ja patoutumia ulos.
Jos vertaan tasan vuoden takaiseen, niin kyllä tämä aavistuksen paremmalle tuntuu. Toki edelleen tuo koko tapahtuma tuntuu osittain uskomattomalta, vaikka sen on moneen kertaan vaikka mistä suunnasta käsitellyt.
Nyt on mennyt hieman pidempiä jaksoja niin, että tuo raskain olotila ei aaltoile ja puske päälle niin pahasti. Mutta on se edelleen varsin kipeä aihe.

En esimerkiksi vieläkään kykene oikein tarttumaan sellaisiin esineisiin ja asioihin, jotka ovat äidille kuuluneet. Myöskin tuoreet muistot taikka jo pidemmän aikajakson takaiset muistot ovat päivästä riippuen raskaita. Välillä on mennyt toki aikajaksoja, kun asioita on voinut muistella myös ilon taikka huumorinkin kautta. Tosin sitten tulee nämä laskuvaiheet ja kaikenlainen tunneaines ja muu nousee pintaan.

Tietysti uusia muistijälkiä koko ajan kertyy, mutta edelleen tuntuu yhtäältä että kuolema tuli juuri äsken, toisaalta ihmettelee, että siitä on jo 1v 1kk.

Tämä on tunne-elämälle ollut yhtä vuoristorataa. Välillä tuntuu, että on voimallinen ja arki rullaa ok. Sitten taas tullaan askel taakse päin ja jopa koko elämän tarkoitus ja sen merkitys on kadoksissa.

En usko, että olisin edistynyt tässä vaikeassa tilanteessa tippaakaan, jos en olisi saanut keskusteluapua ammattilaisilta ja myöskin vahvaa tukea tältä läheiseltä serkultani (myös joiltain muilta sukulaisilta).

On tietenkin niin ymmärrettävää, että kun arki muuttuu hetkessä totaalisesti ihan uusiksi, se on valtaisa muutos. Se tyhjyydentunne ja aukko tunne-elämän puolella ja muutoikin, on valtava. Äkillinen omashoitajuuden päättyminen ja yleensä…kaiken sen päättyminen, mikä teki kaikesta merkityksellistä. Olin tehnyt kai jonkinlaista surutyötä ja lupumista mielessäni jo vuodesta 2018 lähtien. Ahdistus ja pelko olivat eritätin vahvasti pinnalla. Ahdistus on jäänyt rinnalle elämään edelleen…se vaan vaihtelee voimakkuudeltaan päivien, viikojen ja kuukausien mukaan.

Onhan arkeeni tullut uusiakin asioita, mutta kaikki tämä painaa vielä päälle melkoisella voimalla.

Sainkin vaikutelman, että sinun elämässäsi olivat välinne äitisi kanssa hyvin samanlaiset, kuten kerroitkin…
Se tunteiden kirjo on sanoinkuvaamaton, joka ottaa välillä valtaansa ja suorastaan ryöpyttää.

Arvostan suuresti tätä vastausta ja kommenttejasi ja toivon myös sinne suuntaan mahdollisimman hyvää tämän vuoden alkua.

Ollaan kuulolla.

Matti123