Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#70918

maggie m
Participant

Tervehdys taas! Kiva kun kirjoitit, Rae.
Pienistä asioista iloitseminen on kyllä voimia tuovaa, ja selvästi paremmin osaa nyt syöpäsairaana pysähtyä huomaamaan kun asiat on hyvin. Kivuton päivä on pieni ihme. Kun ei tee pahaa, niin huomaa, kuinka mukavalta se tuntuu. Migreenin estolääke muutti oloani aivan ihmeellisesti. Jaksan taas ajatella, jaksan lähteä ulos, silmät ei ole valonarat, pahoinvointi väheni. Luulin että uupunut oloni jatkuu koko loppuelämäni. Ja nyt sain takaisin mitä luulin jo menettäneeni. Olen niin iloinen.

Hetkessä eläminen on hauskaa. Olen täysillä mummo, enkä välitä vaikka käyttäydyn kuin pelle. Minua ei haittaa, vaikka lapset laskevat leikkiä kun hölmöilen ja heittäydyn.

Todella kurja kokemus sinulla Rae tuosta ns ystävistäsi. Minulla on yksi vähän samanlainen ystävä, joka usein tukeutui minun apuuni kun hänellä oli ongelmia. Erittäin herttainen ihminen mielestäni. Sairastumiseni jälkeen hän ei ole ottanut kuuteen vuoteen kertaakaan yhteyttä, ei viestiä, ei soittoa. Olin aluksi todella loukkaantunut. Olen vähitellen päätynyt siihen ajatukseen, että hän pelkää ottaa yhteyttä. Että hän ei kehtaa enää purkaa minulle murheitaan eikä myöskään osaa toimia, kun hänen pitäisi jaksaa tukea minua.

Onneksi on myös ystävä, jonka arvon olen lopullisesti tajunnut vasta syöpäsairauteni aikana. Harvinainen ihminen. Kuuntelee, lohduttaa ja kannustaa kun sitä kaipaan ja nauraa välissä arjen kommelluksille niin kuin minäkin. Ei kauhistele eikä sääli. Ei ohita tai jätä vastaamatta, kun olen hädissäni tai masentunut.

Syövän perinnöllinen luonne on minusta kurja juttu. Minun suvussani on tätä verisyöpää kolmella. Serkkuni ja enoni minun lisäkseni. Toisella serkulla on vähän eri tyyppinen verisyöpä. Siis jonkinlainen synnynnäinen alttius täytyy olla, nykylääketiede vaan ei tiedä, mikä geeni altistaa. Minulla on suru siitä, että lapseni saattavat periä minulta alttiuden tähän syöpään. Mutta toisaalta sukulaiseni ovat sairastuneet vasta sen jälkeen kun lapseni ovat syntyneet. En voinut mitenkään tietää alttiutta etukäteen. Taas asia jota ei auta murehtia, kun sille ei voi mitään.

Rae, punk-tukkasi kuulostaa samalta kuin minun ensimmäisen kantasolusiirron jälkeen tullut sänki! Keskellä päätä oli suoraa harjasta irokeesina. Se oli hupaisa! Puolen vuoden päästä tukka lähti uudelleen toisen kantasolusiirron sytostaateista. Sitten tuli kihara, tumma tukka joka on hitaasti oiennut. Olen oikein tyytyväinen tähän. Paljon kauniimmat kuin alkuperäiset maantienväriset ohuehkot hiukseni.

Tänään lääkitykseeni kuului taas viikottainen iso kortisoniannos. Ei sitten nukuta nyt yhtään. Mutta en ole myöskään kipeä, niin valvominen on ihan ok mukavaa.
Olen myös iloinen, että nykyään kortisonipäivinä en ole niin ärtyisä kuin aiemmin. Puolisokaan ei ole niin varuillaan joten yhteiselo on paljon leppoisampaa. Toivottavasti hyvä malli jatkuu. Jouluna olisi suotavaa, että on rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Toivon kaikille mukavia hetkiä jouluisissa tunnelmissa. Suotakoon meille mahdollisimman sopuisa, oireeton ja kivuton jouluaika.