Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#69986

maggie m
Participant

Täällä yökukkuja kirjoittelee. Kortisoni ja päivällä tiputuksen aikana otetut kunnon päiväunet hätistävät nukkumatin hukkaan.Mutta valvominen on ihan ok, jos ei ole kipeä eikä aamulla ole pakko olla virkeä.

Upeita uutisia, Rae, kaikki ennallaan ja kolme kuukautta saat porskutella eteenpäin. Ja onnea hiusten kasvulle!
Minä tykkään uusista hiuksistani mahdottomasti. Minulla on jo 3,5 vuotta siitä kun uutta sänkeä alkoi ilmaantua. Aluksi kiharaa, sittemmin suoristui. Paljon tummempi ja vahvempi hiuslaatu kuin ennen.

Tervetuloa keskustelemaan, Niin. Vaikka syöpää ei ehkä sinulla olekaan, niin kuoleman ajatusten käsittelyyn tämä lienee ihan hyvä foorumi. Kyllähän kuolema oli mielessä varsinkin sairauden alkuvaiheessa. Ja vieläkin joskus pyörähtää ajatuksiin kuin vanha tuttu. Joskus suru ja joskus vain käytännön asiat mietityttää. Älä kuitenkaan kanna huolta. Kyllä sen asunnon tyhjäys järjestyy aikoinaan. Sanovat, että se on läheisille hyvää surutyötä.
Mutta ns kuolinsiivousta tein minäkin 6 vuotta sitten kun kuulin sairastavani parantumatonta syöpää. Siivosin työhuoneeni. Perkkasin vaatekaappini, ettei miehen uuden rouvan tarvitse nyrpistellä nokkaansa mun rytkyille.🙄
No, täällä vielä potkin menemään. Vaatekaappi kaipaa kyllä taas siivousta.

Sohvi, minä luin tuhkauksesta, että tuhkan saa ripotella aika vapaasti esim omaan tai valtion metsään. Ripottelupaikka pitää ilmoittaa kun tuhkan käy hakemassa. Jos halutaan tehdä sinne muistomerkki, siihen pitää hakea lupa. Monessa kaupungissa, esim Oulussa on lisäksi osoitettu paikkoja mihin tuhkan voi ripotella esim mereen. Minua viehättää ajatus saada viimeinen lepopaikka omasta metsästä. Pitää aikoinaan kysyä, mitä mieltä lapset on. Jos haluavat perinteisen hautapaikan, niin sekin passaa.

Luin vasta artikkelin onnellisuudesta. Siinä todettiin viisaasti, että vaikeasti sairaskin voi olla hyvin onnellinen, jollei ole koko aikaa kipeä tai jos ei ole kokonaan menettänyt itsemääräämisoikeuttaan. Allekirjoitan. Kipu on kurja kaveri. Olen valvonut aika paljon öitä kovien kipujen takia. Issias, kylkiluiden murtumat luustopesäkkeiden takia, lonkkien luukuoliot. Se oli vihoviimeistä. Opin pelkäämään kipua. Kirjoitin omakantaan hoitotahdon, että jos loppuvaiheessa olen kipeä eikä kipua saa hallintaan, saa minut vaivuttaa palliatiiviseen uneen. Ja saa antaa morfiinia eikä haittaa jos siihen kuolen. Helpotti sitä ainoata pelkoa joka minulla oli kuolemaan liittyen, mahdollinen kipu ennen kuin kuolema pelastaa.

Mutta voi ihminen olla onnellinen, vaikka on syöpä. Välissä on onnellisempi kuin vuosiin ennen sairastumista. Näen ja koen kuin lapsi pieniä ihania hetkiä. Olen päässyt irti oravanpyörästä, jossa suuri osa terveistä kipittää näkemättä elämän kauneutta. Koen enimmäkseen olevani aika onnellinen.
Minun suuri murheeni on se että mieheni vain lisää kierroksia ja yrittää suorittaa elämää. On äreä, väsynyt, masentunut ja usein mielestäni lapsellisesti loukkaantuu pikku asioista ja mököttää. Ei jaksa olla tukena huonolla hetkellä. Rakkaus on kuulemma loppunut. Meillä meni huonosti jo ennen mun sairastumista. Luulin, että vakava tilanne korjaisi välejä. Ei korjannut. Vasta vuoden päästä vahingossa selvisi, että miehellä oli ollut sivusuhde jo vuoden ennen mun sairastumista. Olin tuolloin intensiivi-sytostaattihoidossa kuukauden eristyksessä sairaalassa. Oli aikamoinen shokki kuulla siellä heikkona ja pahoinvoivana maatessa tulleensa jo pitkään petetyksi. En meinaa päästä siitä yli, vaikka mies lopetti suhteen jo kolme vuotta sitten, kai. Kun on kerran tullut petetyksi, ei kai koskaan osaa luottaa ihmiseen niin kuin sitä ennen.

Kumpikaan ei kuitenkaan haluta/ jakseta puuhata eroa. Nuorimmat lapset asuu vielä kotona. Minä en voisi yksinään asua tässä maatilalla, enkä halua riistää heiltä kotia, hevostallia, korjauspajaa, kaveripiiriä. Ja rakastan tätä kotia, puutarhaani, tilaa, kotieläimiämme ja maaseutuympäristöä, en halua muuttaa pois. Haluan kuolla täällä. Mennään siis näin ja koetetaan pysyä asiallisina. Lapset ei onneksi tiedä koko pettämisestä mitään.

Mutta kuinka ihana olis jakaa elämänsä loppuajat parisuhteessa, jossa kokisi olevansa rakastettu! Vois nauraa ja hassutella.
Kaikkea ei vaan voi saada.
Mutta hyvän psykoterapeutin kanssa keskustellen olen löytänyt kaipaamaani mielenrauhaa. Ehkä vielä pääsen eroon tuosta pettämisen aiheuttamasta mustasta muistostakin.

Tulipa tästä vuodatus!
Kritisoida ja kommentoida saa, ja olla eri mieltä!
Pidetään hyvistä hetkistä kiinni syksyn pimeydessäkin, Kian ihanaa valoisuutta muistellen.
Maggie