Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Aamuyön valvojalta terveisiä!
Täällä kesäyössä ei ole hassumpaa maata ja miettiä. Valoa riittää. Linnut alkavat herätä. Oli mukava lukea tekstejänne, ystävät!
Minulla on viimeinen kuukausi ollut kipujen sävyttämä. Lonkat on ihan loppuneet, kulumat edenneet nopeasti. Joudun käyttämään kyynärsauvoja sisälläkin. En pääse enää pyörällä liikkeelle, kun en kummallakaan jalalla kärsi ottaa niin paljon painoa, että saisin pyörän vauhtiin. Ajottain ihan itkettää kun yrittää liikkua.
Onneksi vuoteessa saan kroppani lepoon ja useimmat yöt nukun kohtuullisen hyvin kipulääkkeideni turvin.

Niinpä päädyimme ortopedin kanssa siihen, että molemmat lonkkanivelet leikataan parin viikon kuluttua, proteesit. Tähän asti leikkausta on siirretty suurten infektioriskien takia. Mutta nyt tilanne on jo paha, niin yritetään.
Vähän suorastaan ihmetyttää. Onko minulla vielä aikaa niin paljon, että tämä kannattaa? Mutta en kyllä haluaisi ihan vuodepotilaana odottaa loppuani. Niinpä olen tyytyväinen, kun vielä saan ehkä helpotusta särkyyn.
Syöpälääkkeiden teho alkaa hiipua. Viimeisissä kokeissa merkkiaineet olivat hieman kääntyneet nousuun, mutta vielä menee kolmen viikon setti ennen leikkausta. Sitten varmaan on lääkevaihdon aika, kun olen leikkauksesta kuukauden toipunut. Vielä yksi lääkevaihtoehto jäljellä. Saattaa toimia hyvinkin, sanoi lääkäri viimeksi. Ja sanoi ilmoittaneensa minut jo nyt lääketutkimukseen, jos sattuisin johonkin tutkimuslääkeryhmään kelpaamaan.
Hoh hoijaa. Jotain siis tapahtuu tänä kesänä. Juhannuksen jälkeen.

Lapsenlapsi on jo kuukauden ikäinen, osaa hymyilläkin. Olen kerran käynyt katsomassa ja nyt hän tulee meille juhannukseksi. Ihanaa! Tytär kyseli, että uskaltavatko he koronan takia tulla. Ehdottomasti uskaltavat! En halua jättää pientä pojua näkemättä ja kuolla johonkin muuhun seuraavalla viikolla. Uskon sen verran kohtaloon, että kuolinpäivä on tiedossa isossa kirjassa. Vaikka kuinka varoisin, niin joku kuolinsyy löytyy, kun aika on. Siihen asti voi keskittyä elämään. Ja tuo pieni lapsenlapsi edustaa minulle elämää.

Meidän vanha poni pitää lopettaa. Lopetuspäivä on vuorokausi ennen minun leikkausta. Lapset hirtehishuumorisesti totesivat, että ensin lähtee Mini-poni ja seuraavana päivänä äiti–leikkaukseen. Ponilla on etenevä hammassairaus, ja lopetetaan ennen kuin tulee kipeäksi. Olen miettinyt välissä oikein huonoina päivinä, että onko se armonpiikki ihmiselle niin väärä asia, kuin olen aiemmin ajatellut. Olen aiemmin pitänyt sitä yksiselitteisesti itsemurhana. Nyt ajatus on joskus jopa salliva ja ymmärtävä.
En tarkoita, että vakavissaan olisin sitä vielä miettinyt, mutta ymmärrän, jos joku haluaa.
Elämänhalua on vielä, vaikka välissä mietin, että onko tässä mitään järkeä. Hoitoviikot on rankkoja ja niiden välissä oleva lepoviikko on nykyisin melkein pahempi kipujen ja väsymyksen kannalta.
Mutta ehkä minun elämälläni on vielä jotain merkitystä.
Haluaisin aikaa tukea noita kahta pienimmistä lastani elämän alkuun. Nuorin on 16. Yritti kovasti viimeisenä vuonna yläkoulussa, ja nyt ei näytä pääsevän edes paikalliseen lukioon, rassukka. Hänellä on maha kipeänä lähes päivittäin, stressistä varmaan. Ja murehtii varmaan myös minua. Kovin ymmärtäväinen ja kiltti on tuon ikäiseksi pojaksi. Missä hänen uhmaikänsä on?

Nyt alkaa aamu tulla. Linnut laulaa täysillä avoimen ikkunan takana. Vielä on tämä kesä ja yksi juhannus edessä.
Yritetään löytää siitä niitä ilon pilkahduksia.
Maggie