Vastaa viestiketjuun: Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

Hei!
Kylläpä on paljon samanmoisia tuntemuksia täällä ihmisillä kuin itsellänikin.
Menetin oman äitini 22.1.2020 neljä kuukautta diagnoosin jälkeen. Hautajaiset olivat lauantaina.
Jollain ihmeellisellä tavalla minua lohduttaa tosi paljon se, että kerkesin hyvästellä äitini ja keskustella hänen kanssaan kuolemasta. Hän vietti viimeisen kuukauden sairaalassa erilaisista leikkausten jälkeisistä komplikaatioista kärsien.
Rakastin ja rakastan äitiäni…ja hän rakasti lapsiaan niin valtavasti. Olen neljästä lapsesta ainut tyttö ja minulla ja äidilläni oli paaaaaljon yhteisistä …ajatuksia…huumoria…hengenheimolaisuutta..taide…
Tuntuu niin uskomattomalta että vielä kuolinvuoteellaan, kun silmistäni kyyneleet valuivat ja kerroin kuinka ikävä tulee, niin hän jaksoi ja halusi minua rohkaista ….”ethän vain rakas tyttöni liikaa sure, kenenkään äiti tai isä ei ole ikuinen ….sinun on vain rohkeasti jatkettava eteenpäin”.
Olen useasti näiden viikkojen aikana miettinyt että voiko äiti enää kauniimmin ja rakastavammin lapselleen omalla kuolinvuoteellaan sanoa. Kun hänellä itsellään on edessään niin suuri tuntematon.
Äitini oli ”vasta” 68 ja kaipaan häntä niin suunnattomasti. Mutta äitini rakkaus kantaa. Ja aijon selvitä …jotenkin…jossain ajassa…
Äitini ei ikinä olisi halunnut että tänne jääneet läheiset jäisivät ikuiseen suruun… sillä ajatuksella ja sen ajatuksen voimalla yritän upeltaa eteenpäin….

Toivotan paljon voimia ja lähetän paljon lämpimiä ajatuksia kaikille läheisensä menettäneille!!