Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Heippa taas!

Minäkin olen miettinyt, että onkohan vauva saanut ronjan pauloihinsa. :) Onnea ronjalle lapsenlapsesta!

Minunkin pitäisi jotain liikuntaa alkaa harrastaa. Ärsyttää, kun täällä syöpäyhdistys kohdistaa liikunnat pääasiallisesti syövän sairastaneille! Eli pitäisi jo olla parantunut. No, aika kalliita ne niitten harrastukset onkin. Salilla haluaisin vähän käydä, mutta en taida uskaltautua infektioriskin takia. Näyttäisi kai aika hassulta, jos vimmaisesti putsaisin laitteita kaiken aikaa. :D Syöpäyhdistyskin tarjoaa salimahdollisuutta, siellä voisi ehkä olla turvallisempaa käydä vähäisemmän väkimäärän takia. Pitää selvittää.

Kävin vertaistukiryhmässä. Oli ihan mielenkiintoinen kokemus, mutta monet olivat hyvässä kunnossa tai sairastaneet syövän ajat sitten, joten tunsin itseni tosi syöpäiseksi. Oli vaikeata olla hiljaa, kun yksi ihminen piti syöpää lahjana, jota hän ei enää antaisi edes pois. Sori vaan, jos luet tätä ja tunnistat itsesi, mutta kyllä monille syöpä on todella pa*kamainen ”lahja”. Emme ole kaikki vanhoja ihmisiä saadessamme syövän eikä välttämättä elämä ole muutenkaan ollut hattaraa ja vaahtokarkkeja, ja syöpä olisi jotakuinkin ensimmäinen ikävä asia.

Aurora, joo totta, monet sanovat, että kyllähän me kaikki kuolemme joskus ja kuolla voi koska tahansa plaa plaa. Juu juu, mutta on se ihan eri asia, kun tietää, että tosiaan ihan oikeasti ja ehkä jopa todennäköisesti voi kuolla lähivuosina.

Diagnoosiaikoihin laihduin 6-7 kiloa. Viime aikoina oon alkanut lihoa eli nykyisin lähes aina 1 kilo tullut lisää, kun oon mennyt sytoihin, kääk. Liikkumattomuus ja suklaa, niin ihmekös tuo… Yleensä sytojen jälkeen syön viikon vähän niin ja näin eli aika vähän, mutta vielähän siinä on 2 viikkoa sitten aikaa makoilla ja syödä senkin edestä. Tuo jatkuva puntarointi on muuten jotenkin ahdistavaa, kaiken muun lisäksi. Tietty ymmärrän sen pakollisuuden. Pitäis vissiin alkaa katsoa, mitä suuhunsa pistää.