Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#68345
kuutamolla
Participant

Hei kaikki Ystävät täällä pitkästä aikaa! Hienoa, että tämä ketju jatkaa, vaikka Kia ei pysty tänne kirjoittelemaan, hän taatusti jollain tasolla on meitä tukemassa lämpimästi myhäillen! Näin uskon. Meillä on varmaan vielä tehtävää täällä maan päällä, jospa osaisi erottaa tarpeelliset ja mitättömät tekemiset ja että osaisi olla tukena lähellä oleville. Itsellä on ollut nyt henkisesti huonompi kausi. Ehkä harmaalla ulkoilmalla on pieni vaikutuksensa. Lunta tuli onneksi vähän tänne Savoon. Olin viime viikolla gynekologisessa leikkauksessa. Kuusi vuotta sitten minulta puhkesi virtsarakko operaation aikana ja sama juttu nytkin. Hetihän kirurgi sen ompeli kiinni. Mutta nyt saan kulkea kotona kestokateripussin kanssa 5.12 saakka. Sitten katsotaan, onko rakko parantunut kunnolla. Pieni asiahan tuo on. Avannepussista en ole tarvinnut syövän takia huolehtia. Sairaalassa sain hyvää huolenpitoa ja vertaistukeakin, samalla osastolla oli myös syöpäpotilaita. Edessä oleva seuranta verikoe on hyvin usein mielessä. Syövän merkkiaineet kohosivat sytostaattihoitojen aikana(sigmasuolen syöpä leikattu siis 28.2.2019). Syyskuun kontrollissa olivat laskusuunnassa 3,6. Mutta jossain kai jotain on piileskelemässä??! Itseään tarkkailee liikaakin. Nivelkipuja on ollut nyt enemmän, aamuyöstä herään, kun vasenta jalkaa polven ja lonkan seutuvilta juilii. Voihan se olla nivelrikkokipuakin, kävely erilaisilla kengillä tuntuu vaikuttavan. Mutta voihan se olla luustoon levinnyttä syöpääkin. Ct- kuva otettu viimeksi kesäkuun lopussa. CEA koe on siis 16.12. Ei osaa oikein ajatella jouluakaan. Olen ennen ollut ns.jouluihminen, nyt tunnen vaan enemmänkin ahdistusta ko juhlaa kohtaan. Toivon että saisi vielä elää edes yhden päivän takautuvasti menneiltä ajoilta, kun tätä syöpäpeikkoa ei ollut mielessä eikä kehossa. Oli sellainen perusturvallinen olo. Sitä ei taida saada takaisin enää koskaan. Mielialalääke on tehonnut tähän asti hyvin, pitänyt tunnelmat melko tasaisena. Eläkkeelle jäänti on tuonut tullessaan paljon aikaa ajatuksille, myös surullisille. Pojan kanssa juteltiin viime vknloppuna hänen alakulostaan. On ikävä kyllä perinyt minulta herkkyyden. Onneksi on hakenut apua psykologiselta sairaanhoitajalta ja työterv.psykoligilta. Joulukuussa hänellä aika psykiatrille. Lääkitystä hänellä ei vielä ole. Seurustelusuhteet häntä rassaavat, tietty yksinäisyys vaikka hänellä on laaja ystäväpiiri ja hän on pidetty työkaveri. Omia virheitään sitä näin äitinä etsii, miksi muutettiin paikkakuntaa , kun hän oli herkässä iässä. Eihän se itsensä syyllistäminen auta. Mutta onneksi poika on avautunut minulle näistä asioista. Miehen kanssa yhtä aikaa vapaalla olo vatii sekin. Tulee liikaa kiinnitettyä huomiota toisen luonteenpiirteisiin, kun ollaan paljon yhdessä. Huomen illalla menen syöpäyhdistyksen taidekerhoon, jospa luova työskentely piristäisi. Ja sitten olen harjoitellut neulomista pitkästä aikaa. Yhdet lapaset jo sain aikaiseksi, kouluarvosana olisi max 7,5😊. Nyt yritän väkertää sukan kantapäätä. Tulipa monenkirjava sepustus, ei päätä eikä häntää….Ensi kerralla jo varmaan valoisammalla mielellä. Päivittäin käyn kurkistamassa, olisiko joku jaksanut kirjoittaa tänne! Annetaan tunteiden tulla, jaetaan ne yhteisiksi. Puhtipuhalluksin-kuutamolla