Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#68323
Sohvi
Participant

Olen lukenut tätä ketjua, alkusivuilla olen menossa. En tosiaan tällä sivulla ole paljoa pyörinyt ja nyt tuntuu, että tästä tulee minulle se tärkein, toivon kovasti että jatkatte täällä kirjoittelua. Muutamalta teistä sain voimia viime vuonna rintasyöpäsivujen puolella, Tottis (ihana nimi Kialta sinulle) kirjoittaa voimaannuttavasti ja lohduttaa (silloinhan minulla ei ollut tarvetta), Myylle kiitos kaikista hyvistä tietoiskuista. Nyt olen tässä lueskellessa tutustunut teihin ronja ja Valonen ja Pauliina

Tuntuu hullulta, että samalla viikolla kun Kia kuoli lauantaina, sain itse seuraavalla viikolla tiedon syövän levinneisyydestä. Olen uinuvista metastaaseista(minulla on siis luissa uinuvia) yrittänyt lukea milloin ne sitten herää, miten ne oireilee. Lääkärille mennessä tunsin itseni terveeksi, nyt välillä epäilen, joko ne kuukaudessa heräsi kun lonkkaa juilii nyt. Uskon silti, että johtuu kun jumppailin, toisaalta olen nyt pitänyt paussia ja silti minua särjeskelee. En ole pariin viikkoon juossut, kävellessäkin tuntuu. Ärsyttää, tästäkö se alkaa ja jos ne on heränneet, kuinka nopeasti rupee tapahtumaan. Jostain teidän jutuista mitä tuolta alusta lukenut ymmärsin, että niitä metastaaseja voi viikoissakin tulla.

Maaliskuussa Kia kirjoitti, että ei voi allekirjoittaa enää otsikkoa. Nyt kun minuakin tämä oikeasti koskettaa, mietin vähän samaa. Huomaan myös miettiväni, että ehkä noita omia roinoja ois pakko ruveta jo tässä hyvävoimaisena käymään läpi, ettei ihan kaikkea sitten kaikkien tartte. Kuolemaa en vielä pelkää, mutta kun on lukenut mitä kaikkea ramppaamista sairaalassa ja lääkkeidenottoa hänellä oli, onko minusta siihen. Elänkö sykleissä koko loppuelämäni? Seuraava käynti tammikuussa. Miten mun suonet tulee kestää taas verikokeita. Ja missä vaiheessa vointi oikeasti alkaa heikkenee. Toivon, etten katkeroituisi, mietin joka päivä positiivisia juttuja joista suurimpia on, että onneksi olen saanut lapset aikuisiksi, saanut elää rakkaani kanssa nuoresta pimusta saakka. Olen saanut matkustaa, eikä velkaakaan ole niin paljon etteikö mies selviäisi. Välillä mietin olisinko tämän tiedon halunnut jo viime vuonna ja välillä mietin, että koska en tiennyt silloin, yritä miettiä etten vieläkään tiedä.
Voimia kaikille ja piakkoin joulunaikaa, minä sitä tammikuuta ootan. Olisi kiva jos kirjoittelisitte.