Vastaa viestiketjuun: RINTASYÖPÄ

Tulin äsken selailleeksi minuntarinani.fi -sivuston faktoja rintasyöpätapauksista Suomessa. Sivuston mukaan meitä elää Suomessa 67000 jotka olemme sairastaneet tai olemme sairastamassa rintasyöpää. Joukkoomme liittyy vuosittain noin 5000 uutta ihmistä. Joka kahdeksas suomalainen nainen sairastuu rintasyöpään jossain elämänsä vaiheessa.

Aika karua luettavaa.

Tilastoja voi tulkita taudin yleisyyden ja uusiutumisriskien takia niinkin että 90% sta uusista tapauksista löydettäessä ei havaita levinneisyyttä. Se että ei havaita, ei varmaan tietenkään tarkoita ettei levinnäisyyttä olisi. Eri rintasyöpätyyppien tavanomaisista uusiutumisriskeistä lueskelen nykyjään jo vähän sellaisella ”suo siellä – vetelä täällä” -mentaliteetilla: tietyn tyyppinen syöpä saattaa olla herkempi uusiutumaan alle viidessä vuodessa mutta ei ehkä enää sitten sen jälkeen, kun taas joku ”ei-niin-agressiivinen” tyyppi saattaa uusiutua 40% :lla sairastuneista 15 vuoden sisällä. Eli vaikuttaa aikamoiselta arpapeliltä ellei jopa mielipuoliselta venäläiseltä ruletilta koko sairaus.

Yksi syy siihen miksi virallisilta hoitotahoilta ja varsinkin lääkäreiltä ei tunne saavansa oikein kunnollisia vastauksia kysymyksiinsä vain jotain ympäripyörää ”suattaapi olla tai suattaapa olla olematikin” – puhetta hienoin lääketieteellisin termein höystettynä voi olla varmaan sekin etteivät lääkäritkään oikeasti tiedä miten jokaisen meidän (tällä hetkellä noin) kuudenkymmenen seitsemän tuhannen ihmisen kohdalla tulee käymään. Tilastot sanovat jostain syöpätyypistä sitä ja jostain toisesta syöpätyypistä tätä, mutta kuinka hyvin nuo tilastot pitävät paikkansa kunkin yksilön kohdalla – sitä ei voida tietää – ainakaan tällä hetkellä kun syövän perimmäisiä syy-seuraus -suhteita ei tunneta tarpeeksi. Meidän sukupolvikin on ehkä pääsemässä todistamaan syövän muuttumista krooniseksi taudiksi joka ei heti ja varmasti tapa, mutta toivottavasti seuraavat sukupolvet pystyvät jo nujertamaankin koko taudin. Se olisi hieno saavutus!

Sohvi, minä asun muuten sen verran kaukana kaikesta ”sivistyksestä” ja noonista, että en oikein tiedä mistä edes hakisinkaan asiantuntevaa apua jos minulla olisi kysymyksiä jotka pystyisin muotoilemaan edes jotenkuten järjelliseen muotoon. Niinpä elelen kuten parhaiten taidan hämmennykseni ja ihmetykseni kanssa tämän taudin tiimellyksessä – vai uskaltaisiko sanoa ”lopputiimellyksessä”? Hm, jotenkin en usko että tämä jää minunkaan kohdallani tähän – ellei sitten joku muu tauti ehdi korjata minua pois elämästä ennen syövän uusiutumista tai noutaja saavu vaikka jonkun onnettomuuden yhteydessä… Pahoittelen jos olen aika pessimistisellä päällä tänään, – anteeksi :)

Olen itse nyt 56 vuotias. Noin puolitoista vuotta sitten rintasyöpääni alettiin hoitaa, vaikka olin toki havainnut vasemman nännini kiertymisen alas- ja sisäänpäin jo varmaan ainakin vuoden, ellei pidemmänkin ajan ennen sitä. Jossain mielessä säännölliset mammografia joukkotarkastukset olivat minulle vähän suden kuoppa: ajattelin että jos nännin kiertyminen olisi ollut syövän oire, olisi se huomattu mammografiassa joten en mielestäni tarvinnut lisätutkimuksia vaikka useammat läheisenikin olivat jo huomanneet – ja huomauttaneet – asiasta. Elikkä jäin vain odottamaan, että syöpäni ”jäisi kiikkiin” mammografiaseulonnassa. No, tyhmyydestä joutuu kuulema kärsimään :)

Sairastaessani olen tietysti joutunut kasvokkain kuoleman ajatusten kanssa. Välillä olo on ahdistunut, välillä todella, todella haikea. Ajattelen että rakastan elämää tosi paljon, ja tuntuu että olen tuhlannut paljon kallisarvoista aikaa kaikenlaiseen jonnin joutavaan, vaikka niin paljon kaikkea ihanaa ja oikeasti arvokastakin on olemassa. Enää en jouda kuitenkaan suremaan menneitä, vaan haluan olla kiinni elämässä ja tässä päivässa niin paljon kun pystyn – ja aika hyvin olen toipunutkin rankoista hoidoista, vaikka aina olisi tietysti myös toivomisen varaa.

Joskus vuosikymmeniä sitten lukiolaisena muistelen että biologian opettajani sanoi että riittävän vanhoina lähes kaikki saavat syöpiä, mutta useat ehtivät kuolla joihinkin muihin tauteihin ennen kuin syöpä ehtii kehittyä tappavaksi. Silloin tuo ajatus – tai ajatus vaikkapa siitä että olisin itse joskus vaikkapa seitsenkymppinen! – tuntui todella etäiseltä ja vieraalta, mutta tämän sairauden myötä olen joutunut tekemään tuttavuutta vanhentumisen ja elämästä luopumisen hyväksymisen kanssa. Siis sitten jossain vaiheessa, kun väistämätöntä ei voi enää mitenkään välttää. Mutta erikoinen elämän ilo ja riemu ja hellyyskin on puhjennut kukkaan tunne-elämässäni sairastumiseni myötä ja haluan – ja toivottavasti välillä onnistunkin – olla sopusoinnussa ja hyvissä väleissä läheisteni ja oikeastaan ihmisten kanssa yleensäkin. Sanotaan ettei ole hyvä jäädä suremaan yksin ja varsinkin jos on pelkoja niiden ei pitäisi antaa jäytää mieltä vaan hakeutua puhumaan niistä jollekin luotettavalle taholle. Nuo neuvot ovat varmasti hyviä, mutta olen kyllä itse huono esimerkki tässä suhteessa. Läheisenikin ovat sanoneet että olen koko ajan ”sairastanut itsenäisesti” – toisin sanoen ollut huonoina aikoina eristäytynyt yksinäisyyteeni ja ollut ainoastaan yhteydessä virallisiin hoitotahoihin. Tosi asia kuitenkin on, että minulla ei ole ollut oikeastaan juuri ketään jolle olisin uskaltanut lainata tätä sairauden taakkaa harteiltani edes hetkeksi. Lähipiirissäni minä olen ollut se tukipilari ja turvaverkko, enkä ole siitä roolista pystynyt irrottautumaan edes ollessani itse hyvin heikolla. Minusta tuntuu että minunkin on korkea aika oppia etsimään ja hyväksymään apua.