Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Itkun aika Vastaa viestiketjuun: Itkun aika

Vastaa viestiketjuun: Itkun aika

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Itkun aika Vastaa viestiketjuun: Itkun aika

#67977
brokenheart94
Participant

Hei kaikille. Ensinnäkin haluan sanoa suuret osanottoni kaikille jotka ovat menettäneet läheisen ihmisen tälle sanoinkuvailemattoman pahalle sairaudelle. Mummini sai diagnoosin laajalle levinneestä umpilisäkkeen syövästä syyskuussa 2015. Järkytyimme. Mummini on ollut meille kaikille hyvin hyvin läheinen ihminen siitä lähtien kun tähän maailmaan synnyimme. Koko perheellemme tärkein ihminen. Joka päivä soiteltiin, joka viikko nähtiin, joka joulu mentiin heidän luokseen juhlistamaan hänen syntymäpäiväänsä. Mummin kunto on romahtanut viime aikoina silminnähtävästi. Olen asunut hänen luonaan viimeiset pari viikkoa enkä mennyt takaisin Mikkeliin missä opiskelen tällä hetkellä. Koin tilanteen kotona Helsingissä nyt kaikkein tärkeimmäksi. Sain olla hänen kanssa viimeiset päivänsä kotona ja valvoa öitä kun hän ei saanut enää kunnolla henkeä. He hakivat hänet tiistaina suursuon sairaalaan, sanoi minulle: moido kulta. Sanoin että tulen myöhemmin äidin ja siskon kanssa katsomaan häntä. En silloin vielä tiennyt että hän ei pääsisi enää kotiin. Kävimme häntä katsomassa joka päivä ja vielä perjantai aamuna kun hänen kotinsa imuroin ja siivosin, olin varma että hän pääsisi kotiin. Halusin hänen tulevan puhtaaseen kotiin onnellisena. Oliko se sitten toiveajattelua, en tiedä. Sinä samaisena päivänä menin mummin luo suursuon sairaalaan ja ensimmäistä kertaa tajusin… Hän ei tulisi enää näkemään kotiaan. Mummi oli nukkuvassa tilassa, tajusi meidän läsnäolon. Hän ei syönyt enää pe, ei käynyt vessassa, ei noussut sängystä. Hengitys syvää ja krohisevaa. Viimeinen asia mitä sanoin hänelle oli: rakastamme sinua yli kaiken, olet täydellinen ja parhain meille. Muista se. Hän vastasi: niin minäkin teitä. Lähdimme pois silloin illalla ja ajattelimme että menisimme sinne yöksi kun jäi outo olo. Aikaisin aamulla heräsimme siskoni kanssa äidin soittoon että sairaalasta oli soitettu. Mummi vetää viimeisiään juuri nyt. Hyppäsimme sängystä ylös ja juoksimme ulos. Yritimme parhaamme mukaan mennä niin nopeasti kun pystyimme. Jouduimme ottamaan bussin töölöstä suursuolle joka kestäisi n. 30 min. Soitto äidiltä n. 3 min ensimmäisen puhelun jälkeen. *nyt ei ole enää kiire* Mummi oli nukkunut rauhallisesti pois. Epätoivo, suru. Keräsimme kuitenkin itsemme ja jatkoimme matkaamme. Menimme mummin viereen, hän oli lähtenyt. Nukkui ikuista unta rauhallisesti. Itkimme. Äiti ja loput tulivat piakkoin. Itkimme yhdessä. Mutta kaikista lohdullista on se että meillä oli rakastava suhde ja hyvä elämä mummin kanssa. Mitään ei oltaisi voitu tehdä toisin. Mitään ei jäänyt sanomatta. Hän tiesi meidän rakastavan häntä yli kaiken ja tehtiin kaikkemme hänen eteen, koko ikämme. Myös se että mummi oli valmis lähtemään. Ei ole ihmisen elämää olla maistamatta ruokaa, ei pysty tekemään itsenäisesti asioita, ei kykyä edes hengittämään kunnolla… Hän oli valmis, valmis ikuiseen uneen. Meitä silmällä pitäen pilven päällä tästä eteenpäin. Mummi sai elää reilu 80 vuotta ja olisi nyt täyttänyt 81 tulevana jouluna. Ikävä on kova ja viha syöpää kohtaan. Se vei meidän mummin. Mutta muistot elää, hän nukkui pois rauhallisesti ja nopeasti. Juuri niinkuin hän ja me kaikki olimme toivoneet kun se aika koittaa.

Mummia aina rakastaen ja ikävöiden.