Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Yleistä syövästä Haimasyöpä Vastaa viestiketjuun: Haimasyöpä

Vastaa viestiketjuun: Haimasyöpä

Etusivu Keskustelufoorumi Yleistä syövästä Haimasyöpä Vastaa viestiketjuun: Haimasyöpä

#67967

helann
Participant

Hei, miten menee?

Menetin juuri isoäitini haimasyövälle, vain kuukausi diagnoosista. Oli hyväkuntoinen, aktiivinen ja vireä kahdeksankymppinen. Suru on valtavaa ja jäytävää. Äitini kuolemasta on vuosia aikaa, hänet vei sama syöpä. Tuntuu kuin kaikki vanhat arvet olisi revitty auki. Muistelen niitä aikoja nyt ihan hirveästi, olin tuolloin 11-vuotias, mieli on piilottanut liikaa muistoja niistä ajoista, mutta jättänyt tilalle kuitenkin kammottavan selkeitä muistoja; päivän sää jolloin saimme syöpädiagnoosin, äidin leikkausarven mutka navan vieressä, lähettämäni tekstari äidille sairaalaan “ethän sä kuole sinne?”, mansikkakermatorttu ja äidin kulahtanut, vaaleanpunainen sairaalavaate nimipäivillä, isäni särkyvä ääni sateen ropistessa auton ikkunaan kun kertoi ettei ole enää paljoa aikaa jäljellä, viimeinen kerta kun näin äidin, oli aivan eri näköinen, tuntui siltä ettei tuo ole minun äitini. Makasi sairaalasängyllä kulmat kurtussa kivuista, ei puhunut kokonaisia lauseita, en edes halannut kun viimeisen kerran lähdin sieltä, halusin vain pois. Uusi musta takkini hävisi jäljettömiin sillä reissulla. Kuolinpäivä on elävänä mielessä.

Pelkäsin järjettömästi että isoäitini joutuu myös kärsimään kivuista kuukausia ja muuttuu valtavan paljon ulkonäöllisesti. Onneksi näin ei ollut. Rukoilin äitini sairastaessa, rukouksiini ei vastattu. Rukoilin isoäidilleni kivutonta ja nopeaa loppua, oliko sattumaa vai vastaus, en tiedä. Ehdin kertoa isoäidille tyttölapsen nimen, mikäli joskus tyttölapsen saan. Ehdin kiittää huolenpidosta ja kertoa miten kiitollinen olen että juuri hän on minun isoäitini. Viimeisessä puhelussamme isoäiti tuntui vähän oudolta, aivan kuin olisi tiennyt mitä seuraavana päivänä tulee tapahtumaan.

Mitään varsinaisia syöpähoitoja ei diagnoosin jälkeen aloitettu, ei otettu koepaloja, kuvat ja verikokeet riittivät, tiedettiin niistä jo selkeästi mistä on kyse ja mihin tilanne johtaa, myös sen että isoäiti ei näe enää joulua. Äiti sai sytostaatteja muutaman kerran, söi myös valtavia määriä luontaistuotteita ja ramppasi huuhaalääkäreillä. Äitikään ei silti nähnyt enää joulua.

Tuntuu hirveän epäreilulta että menetin ikään kuin kaksi äitiä samalle sairaudelle. Vieläkin epäreilummalta tuntuu ajatus siitä, että minulla saattaa olla korkeampi riski sairastua, varhaisen vaiheen diagnoosit tuntuvat myytiltä, puhumattakaan selviytyjistä, sekä se, ettei haimasyöpää seulota. Äitini tietoihin kirjattiin, ettei potilasta tarvitse ottaa vastaan sillä on jo saanut hoitoa – maitotuotekiellon. Siinäpä varma syy valtavalle väsymykselle ja kivuille – laktoosi-intorelanssi. Jos joskus epämääräisen oireen vuoksi hakeutuu lääkäriin ja mainitsee syövistä, saan varmaan luulosairaan leiman otsaan.

Sureminen tuntuu hirveän itsekkäältä ja vaikealta. Minunhan pitäisi olla tukena. Sitä tein lapsenakin, tuin siskoani aina. Isoisää pitäisi tukea ja auttaa. Haluaisin surra yksin, olla ottamatta vastaan toisten surua ja olla oksentamatta omaa surua läheisteni niskaan. Kuitenkin haluaisin vaan romahtaa ja itkeä jonkun sylissä, mutta pitää olla reipas, tehdä työt ja niellä pala kurkusta. Tuntuu kamalan ikävältä etten voi enää kertoa isoäidille mitä olen tehnyt tai nähnyt, eikä isoäiti voi kertoa minulle omia juttujaan.

Anteeksi hirveän synkästä tekstistä. Kamalan paljon tunteita… Surua, syyllisyyttä, kiukkua, haikeutta, katkeruutta, helpotusta, ahdistusta ja pelkoa.