Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67577
Kia Kolangio
Participant

hei Tottis ja muut,
mikä voisikaan olla sulle Tottis sopivampi paikka kuin vapaaehtoistyö saattohoidossa. sehän ei suinkaan kaikille sovi, eikä siihen moni edes pystyisi eikä sellaiseen työhän tarvittavia ominaisuuksia riittäisi pitkänkään koulutuksen jälkeen, sillä joko ne ominaisuudet on tai ei ole, mutta sä olet sellainen tyyppi jolla on tarvittavia kykyjä jo ihan luonnostaan, ja niin sen pitääkin olla.
sanon jopa näin, että voi sitä onnekasta joka pääsee sinun ”potilaakseen”.
koulutetaanko teidät myös tukemaan sekä kohtaamaan kuolevan läheisiä? kuinka pitkä se kurssi on? kiinnostaa kovasti, ei tietenkään itseäni varten vaan ihan yleisesti. ja kuinka paljon saat tuosta hommasta itsellesikin! työ väistämättä laajentaa jo muutoinkin laajaa ajatusmaailmaasi ja uusia mieleenpainuvia kokemuksia saat roppakaupalla. onnea siis rohkeudestasi tarttua asiaan! onnea, ja voiko sanoa että menestystäkin uudessa tehtävässäsi!

uskon, että osaat pysäyttää sen työelämän mukana tulleen kiireen (tai vain ”kiireen tunnun”) ihan toisin kuin ennen sairastumistasi.
tietenkin työ tuo myös kiireitä mukanaan, paikka paikoin, mutta juuri tuo että osaa suojella itseään siten ettei kiireen kela jää päälle, pysyväksi olotilaksi, on tavattoman tärkeää.
itse koen omasta menneestä työkiireestäni, että monta kertaa kehitin tuon KIIREEN TUNTEMUKSEN vaikkei todellista kiirettä edes ollut.
eli kovin tutulta kuulostaa tuo että osa kiireen tuomasta stressistä on ollut aivan turhaa lisälastia.
mullahan oli niin kutsuttu ”intohimotyö” eli suhtauduin siihen palolla ja vimmalla, ja jotenkin kuvittelin, että kiire toi sille katu-uskottavuutta, että MINÄ ITSE olin uskottava tapaus tehdä juuri sitä työtä. ajattelin, että leppoisuudella ei päästä eteenpäin, ja halusin näyttää ulkopuolisille, niin läheisillenikin kuin pomolleni että tässä ollaan nyt tosissaan.
tuo, miksi osansa tästä sai läheisenikin, on minusta aika kummallista, muttei suinkaan epätavallista.
sisimmissäni ollut epävarmuus ties mistä tahansa muodosti tämän.
halusin näyttää äidille että täältä pesee. ennen kaikkea äidilleni.
voi surkujen surku mitä tuhlausta! elämästäni tuli elämätöntä elämää. vasta nyt sen ymmärrän.

eilen mulla oli siis taas vieraita. kiva ilta, mutta oi pojat miten se vei taas veroja voimavaroistani.
ensin nukuin 11-04, sitten valvoin jonkin aikaa ja puuhailin jotain, kunnes menin taas nukkumaan ja sain sikeät unet aikavälillä 07-16.
eli nukuin koko päivän. ei haittaa tietysti ollenkaan. päinvastoin, ajattelin pistää oikein ranttaliksi enkä tiskaa vielä tänäänkään perjantaisia vierastiskejä joita riittää tuolla keittiön tiskialtaissa ja vähän joka paikassa. huomenna sitten ”ryhdistäydyn” ja paan kodin kuntoon.

tänään piti ottaa myös tuplasatsit lääkkeitä koska nyt oli samana päivänä ikään kuin kaksi aamua, kaksi heräämistä.
herätessäni se häijy olo on vakio. en enää muista aamua kun olisin herännyt normaaliin tapaan vaikkei niitä kaikista hurjempia kipuja olisikaan.
sanoisin näin, että joka ikinen aamu tulen muistutetuksi siitä että olen sairas. mutta aaah, ihana Oxynorm pelastaa minut nopeasti ja olo normalisoituu. tolet ovat kasvaneet ja aamuannokseni on jo 30-40 luokkaa. mistä pitääkin raportoida Kotisairaalaan. lääkärihän sanoi että voin nostaa päiväannostustani tarvittaessa kuten olen siis tehnytkin. se pitää vaan ilmoittaa heille.
auton rattiin mulla ei ole enää mitään asiaa. vaikka tuntuisikin siltä, että ihan hyvin voisin ajaa, että sama ihminen tässä on kuin ennenkin, mutta ei se mene niin. lääkkeessä on tietenkin kolmio, muttei se käsittääkseni kokonaan kiellä ajamista, vai miten on?
sytoissa tapasin kerran miehen jonka lääkitykseen hänelläkin kuului tuo Oxynorm, ja hän ainakin ajoi vielä. tosin hän kertoi, että sälyttää hanskalokerossa aina reseptin siltä varalta jos joutuu ratsiaan ja vieläpä verikokeisiin todistaakseen respalla ettei ole huumeveikko.
no, koko autoiluasia ei koske minua muutoinkaan kosken edes omista autoa.

tekisi niin mieli purkaa tuo aukkosidos ja kurkistaa mitä sinne kuuluu ja vaihtaa se putiputaaseen sidokseen.
vähän tökkii se neuvo että sidos kyllä pitää pintansa viikon ajan eikä siihen ole tarvetta koskea. maalaisjärkikin sanoo, että mitä puhtaampi sen parempi.

nyt on jonkin sortin ruokailun aika.
vielä ei ole nälkä mutta jotain hedelmää voisi syödä välipalaksi.

rakkaita terveisiä takaisin Tottikselle ja muille myös :)