Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67566
Kia Kolangio
Participant

täällähän on paljon hienoja uutisia! nyt vielä Valosen toivottavasti edelleen positiiviset lausunnot labroista sekä kuvauksista niin avot!

mahtavaa Pauliina että kaikki on kunnossa. nyt kun maltat vielä odottaa sen hpv-testin tuloksia niin sitten saat rauhan. paitsi että juuri se on sulle vaikeaa, uskoa hyvää todeksi. mitähän sille voisi tehdä?
on olemassa sellainenkin neuvo, että ihminen pohtisi sitä, mikä olisi kaikista, kaikista pahin vaihtoehto, ja sen jälkeen pohtisi että olisiko se sittenkään niin kauheaa.
tämä neuvo tuskin auttaa tässä tapauksessa, tai siis kenellekään meistä syöpäsairautta potevan tai podenneen koska kysymyksessähän on ihan oikeasti se kuolemankin mahdollisuus. eli ollaan tekemisissä elämän ja kuoleman kanssa.

lievemmissä huolenaiheissa neuvo voisikin olla ihan käypä vaihtoehto, tai ainkin kokeilemisen arvoinen.
otetaan esimerkiksi parisuhteen eron pelosta. pelko raastaa ja raastaa ja ihminen jää jumiin siihen, raastavaan pelkoonsa ja kuluttaa siihen valtavasti energiaansa.
hänen mielikuvansa pureutuu mahdollisen eron jälkeisiin tapahtumiin, jotka ovat isoja kriisin paikkoja jo sellaisenaankin.
muutto entisestä kodista pois, kenties jopa asuinseudulta toiseen, ja siellä hän sitten olisi ja nyhjöttäisi yksin sekä turvattomana.
tällöin, ehkä, hänen kannattaisi kääntää kelkkaa ja kysyä itseltään, että olisiko se ero sittenkään maailmanloppu?
mutta, tosiaan, tämä tällainen kelkkailu ei ehkä sovi meille. eroon harva kuolee, mutta syöpään kylläkin.

on todella, todella hyvä Pauliina että jatkat siellä psy.hoitajan luona käymisiä. sulla on kaikki mahdollisuudet toipua, myös siis henkisesti.
ja muistathan tämän, että vuosi ON lyhyt aika. ties kuinka hyvä tilanne sulla on kun toinenkin vuosi on kulunut. jouluunkin mennessä ahdistuksesi saattaa olla hiipumaan päin. nythän vasta harjoittelet terveen ihmisen ja elämän roolissasi.
tule sitten heti kertomaan niistä testituloksista.

myös Valoselta odotan sitten uutisia kunhan olet tavannut lääkärin.
ja Kuutamolle terveiset: on suurenmoista jos eli kun olet kokenut työhönpaluun positiiviseksi. ja luin tuolta toiselta puolelta, vai oliko se sittenkin täältä, että se Escitalopraam todellakin tuntuu olevan sulle(kin) sopiva. eläköön lääketiede, totta tosiaan! :)

tänään keksin ryhtyä päivittämään ”toivomuslistaani” kuoleman varalta. ei ahdistanut ollenkaan, olen vain tyytyväinen kun listani on nyt ajantasalla. toivomuslista on kirjoitettu veljelleni ja hän tietää sen olemassa olosta ja paikan missä se sijaitsee.
enimmäkseen siinä on niitä ihan käytännön asioita kuten salasanoja ja vaikkapa kotivakuutukseni asiakasnumero jne jne jne.
itse asiassa homma lähtikin käyntiin siitä kun postista kolahti jokavuotinen kotivakuutus-lasku. maksoin etukäteen siis koko 2020 vuoden, ja sieltä pitää pyytää rahat takaisin jos hullusti käy. ja olihan niitä muitakin päivitettäviä juttuja. nyt on taas semmoinen ”asiat on kunnossa”- olo. eli hyvä minä!

on mulla kyllä viime päivinä pyörinyt päässäni sekin, näin kohtapuolin kuun vaihtuessa jälleen, että olen ollut 4 kk palliatiivisassa.
eli toukokuun alusta.
kun siirryin palliatiiviseen niin ensimmäistä kertaa kysyin lääkäriltä elinaika-arviota ilman hoitoja, johon hän vastasi että ”puhutaan kuukausista”. ja nythän niitä kuukausia on kulunut jo neljä.
tiedän, tiedän että kukaan ei voi TIETÄÄ, ja lääkärin sanat olivat vain ARVIO mutta… no, kyllä te ymmärrätte mistä puhun.

voiko se todellakin mennä niin, että vaikka vointini on näin hyvä, samoin mielialani, niin silti saattaa tulla aamu kuin en enää herää?
olen koko sairauteni ajan nähnyt itseni saattohoidossa jossa elän ne viimeiset päiväni tai viikkoni.

se taas, jos sairastun äkkiseltään vaikkapa keuhkokuumeeseen; se voi tietää nopeaakin lähtöä minkä ymmärrän toki.
tämä onkin se syy miksi en ramppaa sairaalassa tavatakseni aivoinfarkti-ystävääni.
syksyllä alkaa myös se kamala, kamala flunssakausi. sekin tulee rajoittamaan menojani entisestään, mikä ei sinänsä haittaa ollenkaan.
pitää hankkia hyvissä ajoin uusia kasvosuojia ja nivaska uusia käsineitä.
langetan itselleni taas porttikiellon kirjastoonkin.

eli nyt kaipaan taas sitä kuuluisaa ASENNETTA. oikeastaan kaduttaa että kyselin lekurilta moisia, toisaalta en olisi voinut olla kysymättäkään; niin iso paukku se kuitenkin oli… siis se hetki kun yhteistuumin päätimme lääkärin kanssa että hoidot olivat nyt tässä.

voi ei, mun pitää lopettaa nyt sillä pitääkin soittaa eräs tärkeä puhelu.

yritetään kaikki sitä oikeaa asennetta. vaikka se tuntuu vaikealta rastilta, niin yritetään silti! mikä meitä estää!

lämpöisin terveisin, Kia