Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67546
Aurora Borealis
Participant

Olipa ihana lukea Kian ja muidenkin päivitystä positiivisesestä ja hyvästä mielestä. Jospa sieltä löytyisi itsellekin pieni siemen, jonka voisi istuttaa vaikka kukkapurkkiin kauniin orkideani kanssa.
Oma mieli rypöö nyt niin pohjamudissa kuin olla voi. Kortisonihuurujen ja toisen dosetakselin jälkeen sain nyt nukutuksi nukahtamislääkkeen avulla, kaksi yötä meni täysin nukkumatta, unta ei silmän täyttä. Syto-oireet onneksi muutoin vähäiset, kun lääkeainepitoisuutta jouduttiin pienentämään ensimmäisen kerran jälkeen rajujen sivuoireiden vuoksi. Luuston ja rintalastan kipua on ollut, joten särkylääkepurkki on napsahdellut auki.

Jostain pitäisi nyt löytää jotain valoa elämään. Olen niin itseinhoa täynnä, että hautaudun tänne neljän seinän sisälle. En halua nähdä ketään, kun en jaksa ja halua selitellä järkyttävää kuunaamaani ja karvatonta päätä. Suorastaan oksettaa. Ihmiset ovat kummallisia, uteliaita. Kun kohtaavat ja kuulevat sairaudesta, muututkin syöpäsairaaksi. Minä itse jään taudin varjoon, minua ei ole. Puhelinkin on löytänyt äänetön painikkeensa. Olen kyllä myös kieltänyt ystäviäni kertomasta kenellekään, en voi sietää sitä, että kylillä puhutaan minun asioista. ”Oletko kuullut, että Aurorallakin on syöpä?” Osaan kertoa itsekin, silloin kun siltä tuntuu.

Ymmärrän tuon Kian syöpäkortin käytön. Itse varmaan tulen turvautumaan siihen tuhkatiheään. Eilen viimeksi, kun minut tahdottiin yhteen tapaamiseen, tosin sen vuoksi, että siinä porukassa vain yksi tietää tästä. Enpä viitsi mennä pilaamaan muiden iloittelua. Toiseen lounaskutsuun vastasin, että kiitos hyvää kuuluu, mutta valitettavasti minulle ei tuo ehdottamasi päivä nyt mitenkään sovi. Eli masennustahan tämä on yhtä kaikki. Mutta nyt ei ole voimia hakeutua edes avun piiriin. Olen muutenkin luonteeltani yksin märehtijä, enkä osaa avautua omista asioistani. Aina on pitänyt olla vahva, ja auttaa muita piilottaen omat tarpeensa.

Olen pahoillani näiden surkeiden ja synkeiden ajatusten jakamisesta, kosteat ovat silmäni. Mutta tiedän, että ymmärrätte ettekä tuomitse. Eiköhän me jokainen jossain vaiheessa näitäkin tuntoja käydä läpi.
Toivon teille kaikille aurinkoista ja iloista mieltä.