Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

moi Millamari,
ymmärrän tuon turhauttavan kiukun terveiden työkavereiden keskuudessa. toisaalta, jokaisella on, on ollut, tai tulee olemaan omat murheensa, uskon siihen. sitten taas uskon siihenkin, että jotkut vaan pääsevät helpommalla elämässään kuin toiset. ja se siinä vasta ärsyttääkin kun jotkut eivät edes tajua olevansa hyväosaisia. ja jos luonne on vielä yleiseen tyytymättömyyteen taipuvainen, se kerta kaikkiaan ON raivostuttavaa.
vertailu ei ole kovin aiheellista, mutta entäpä jos olisimme tosiaan vaikkapa amerikkalaisia, joilla ei ole ollut maksaa kalliita vakuutuksia ja sairastuneet vakavasti, niin pulassa oltaisiin, ja kyllä kohtalotoverimme siellä saattaa kokea meidän ärsyttäväksi, koska meillä on liki ilmaista huippuosaamista syövän hoidossa. tai siis täysin ilmaista jos olet vähävarainen.
asioita voi katsella niin monesta näkökulmasta.
kannattaa muistaa että ihmisillä on usein varsin rankkoja asioita kulissien takaa. on piilossa pysyvää perheväkivaltaa joko fyysisessä tai henkisessä muodossa, parisuhdehelvettiä, siinä vain pari esimerkki.

itse kertoisin avoimesti syövästäni jos olisin työelämässä.
tämäkin on niin yksilöllistä miten kukin haluaa omalla kohdalla toimia.
ensi alkuun saattaa esiintyä sitä voivottelua sekä päivittelyä mutta eiköhän se ajanmittaan laannu?

tuo on muuten tuo syöpätukan kehuminen aivan varmasti ärsyttävää sekin! itsehän ole säästynyt kaljuuntumiselta syövän takia koska juuri mulle annetut sytot eivät vain aiheuttanut hiustenlähtöä. muita sivuoireita kylläkin oli vaikka pidemmäksi listaksi saakka. tajuan, että kun sytokiharat tai mikä tahansa ”uusi tukka” on omasta mielestään täysin hanurista, ja sitten kehutaan ja kehutaan tyyliin ai että on kiva kampaus sulla nyt kyllä (vaikka kehujasta itsestäänkin tukka ei ny vaan ole hyvä, vaan kuin heppoinen pannukakku) niin varmasti ottaa päähän vaikka kuten sanoit, he ilman muuta tarkoittavat pelkkää hyvää.

ystävyyttä, kyllä tämä sitä on minunkin mielestä, ainakin jollain tavalla. olen eräällä toisellakin keskustelupalstalla, olen ollut kohta jo kolme vuotta, ja olen jopa rippuvainen heistä tai koko palstasta. joka ikinen päivä pitää käydä vilkaisemassa ystävien kuulumisia ja kirjoittaa heille myös itse. niin pitkään olemme kirjoitelleet – todellakin, kohta jo kolme vuotta – ja tiedämme toistemme asioista valtavasti vaikkakin keskustelupalsta on keskustelupalsta, ja vieläpä anonyyminen kuten täälläkin.

sunnuntai. ennen vanhaan oikein vihasin sunnuntai-päiviä mutta sekin asia on nyt sairauden aikana muuttunut. mutta joulu on ja pysyy inhokkinani vai, osaisinko muuttaa tässä asiassa vähäsen omaakin asennettani. tänä vuonna yritän sitä kovemmin kuin ennen. asennoitua siihes siten kuten kuuluukin. ei voi vaatia, että nyt sitten yhtäkkiä muka pitäisin joulusta, mutta se asenne se asenne.
mikä siinä joulussa sitten ahdistaa? eihän mun nykyisin enää tarvitse lähteä uuvuttaville tervehdyskäynneille minnekään. saan vain olla, kuten muinakin päivinä. veljeni ja lankoni tulevat ehkä luokseni, muttei se vaadi itseltäni mitään. jokainen tuo pöytään jotakin. ei tarvitse miettiä lahjoja, pukeutumista, tiukkoja aikatauluja, ei siis mitään.
kun äitini vielä eli, ne vuodet olivat vaikeimpia kun oikeastaan se oli eniten äidin miesystävä joka syyllisti tyyliin ”kyllähän sitä nyt äitiään pitää tulla jouluna tervehtimään”. se oli joka kerta yhtä ahdistavaa. ja heti, kun tapaninpäivästä päästiin, saapui se tietynlainen, suunnaton huojennus: se on ohi! ainakin vuodeksi! nyt taas hengittäminenkään ei ole niin työlästä.

tänään syön pelkkiä sämpylöitä teen kera. eli ihan kohta. ruokaillessani taidan katsoa Hercule Poirotia. jäätelöä ja mustikoita päälle!

oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Kia :)