Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67530

Kia Kolangio
Participant

hei Aurora, kiitos valtavasti sanoistasi. aina nämä sydämelliset huomiot toiselta ihmiseltä saa ilon pintaan.

ehdin jo lukea sun kuulumiset rintasyöpäketjusta.
kyllä se kosahti itsellenikin rajunpuoleisesti kun kuulin heti kättelyssä että olen syöpäkroonikko. epäuskoisuus oli varmastikin ensimmäinen tunne. miten tämä voi olla tottakaan? ja kun se tuli vieläpä aivan puskista tyyliin eilen olin terve, tänään olen syöpäkroonikko.

se oli lauantaina aamupäivällä 16.12.2017 joulukuussa kun lähdin ex-miesystäväni kanssa päivystykseen koska perjantai-iltana exä oli huomannut keltaisuutta silmissäni ja ihossani. muistanpa vielä, että suunnittelimme päivämme siten, että “hoidetaan nyt tämä päivystys” ensin pois päiväjärjestyksestä mutta illalla menisimme lähibaarin pikkujoulunviettoon. no eipäs sitten mentykään.

päivystyksestä käskettiin menemään viipymättä Meilahteen, ja jo ennen iltaa diagnoosini oli osittain selvä.
sain luvan lähteä kotiin illalla, ja voit vain kuvitella missä tunnelmissa, sehän oli nopearytmistä jossittelua ja spekulaatiota. meille tuli melkeinpä kinaa siitä mitä se kirurgi oli sanonutkaan. välillä itkin, välillä nauroin ulvomalla.

mietimme ja kertasimme sitä, että sanoiko se lääkäri tosiaankin että syöpä, ja vieläpä parantumaton syöpä, sikäli mikäli se heti maanantaina alkavien perinpohjaistenkin tutkimusten päätteeksi on kuin onkin sappitiehyeensyöpä, mikä on aina parantumaton.
ensireaktioihini mahtui (ja mahtuu edelleenkin) mukaan myös hurja vapaudenhuuma. siitä olen kirjoittanut tänne paljonkin. “ihanaa, mulla on syöpä!”.
tämä kuulostaa varmasti irvokkaan käsittämättömältä mutta tällaiselta minusta todellakin tuntui.
ei enää koskaan liian raskaaksi käynyttä työelämää! ei enää koskaan älyvapaata oravanpyörää suorittamisineen! täysi vapaus siis!
luulin pitkään että mietteeni johtuivat sokista, mutta kun ajattelen nykyhetkeä, niin tunnen tuon saman vapaudentunteen huuman edelleen kovin vahvana vaikka aikaa on kulunut jo yli puolitoista vuotta.

muista aina Aurora, että me kroonikot saatamme elää sairaudestamme huolimatta varsin hyvälaatuista elämää ja yllättävänkin pitkään.
emme edelleenkän voi tietää milloin se loppu tulee, kuten ei kukaan tervekään ihminen.
esimerkki on kovin lähellä. ystäväni, joka vielä viime torstaina oli terve, ja nyt makaa Meilahdessa tiedottomana aivoinfarkti-kohtauksensa jälkeen. kun/jos hän herää, on olemassa suuri todennäköisyys, että hänkin elää lopun elämänsä kroonikkona. aivosairaus sellaisena.

myös ihmeitä tapahtuu. minusta sekin on ihme, että eräs rintasyöpä-kroonikko, jonka sairautta ei ole enää kahdeksaan vuoteen hoidettu edes taudin etenemistä jarruttavalla tavoitteella, on edelleen elossa ja nimen omaan osaa nauttia elämästään. kuulemani mukaan hän ei enää edes ajattele päivittäin sairauttaan.

nyt mun myöhäinen lounas on valmis eli menen syömään.

kaunista ja mahdollisimman positiivista päivää kaikille! Kia

ps. ja Aurora, olet niiiin oikeassa tuossa, että jos ei ikuna tipahtaisi huonoihin hetkiin, ja niihin mustiin vesiin, niin ei sitä sitten olisikaan ihminen vaan yliluonnollinen olio. eikä me semmoisiksi edes halua, tietenkään.