Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67498
Kia Kolangio
Participant

hei, ja kiitos jokaiselle teksteistä. minustakin tälle palstalle kirjoittamista huonoistakin fiiliksistä on yhtä tervetulleita kuin kirjoittaisi ilouutisistaankin. ja ihan mistä tahansa voi kirjoittaa, myös ”pelkästä” elämästään, liittyvät ne kirjoitukset syöpään tai ei.
upeaa, että palsta on viime aikoina virkistynyt ja mukaan on ilmaantunut aivan uusiakin ihmisiä. tarvitsemme toinen toisiamme.

Mayalle erityisterveisiä. ero muutoinkin raskaassa elämänvaiheessa tuntuu niin epäreilulta. kun liityin tänne, minullakin oli parisuhde, mutta tulin sittemmin jätetyksi. se tuntui aivan kauhealta.
mutta nyt jälkikäteen ajattelen, että olisi ollut vielä raskaampaa elää parisuhteessa, sillä se ei ollut sittenkään sitä mitä olin kuvitellut.
erokipuilusta pääsin eroon noin kolmessa kuukaudessa, sitten yhtäkkiä tuntui siltä että pahin on ohi ja olen vapaa.
vapaa siis siltä osin ettei elämääni enää raskauttanut riidat tai muut negatiiviset asiat. sanalla sanoen sittenkin varsin huonolaatuinen parisuhde.

terveisiä HUS-syöpätautien osastolta, pääsin sieltä kotiin eilen sunnuntaina.
kaiken maailman aikataulu-sotkujen päätteeksi itse dreenin asennus, mikä tehtiin perjantaina, sujui hyvin.
dreeni saatiin asennettua ja tuntuu siltä, että nyt se on tukevasti paikoillaan.
kivut on aika kovat vielä, muttei voi verratakaan viime kertaisiin kipuihin mitä sain samasta operaatiosta.

voi sitä riemua kun pääsee lyhytkestoiseltakin sairaalareissultaan kotiin!
viihdyn kyllä sairaalassakin; mulla on siellä aina turvallinen olo.
se osastohoidon rutiinitkin ovat mun mielestä kivoja.
aamu alkaa siitä, että hoitaja tulee herättelemään kun verikokeet on otettava, sitten seuraa verenpaineen mittaus ja muut tutut jutut.
aamiainen, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. eli viisi ruokailua päivässä. en pysty syömään läheskään kaikkea mitä tarjotaan, mutta silti käyn välillä osaston jääkaapilla/pakastimella rohmuamassa jäätelöä. niitä ihania Ingmanin vanilijapuikkoja.

ensimmäinen yö asennuksen jälkeen olin levoton kipujen takia, vaikeroin unissani. muistan myös havahtuneeni välillä siihen että puhelen itsekseni.
olin myös jutellut erikoisia puhelimessa ystäväni kanssa – ei muistikuvaa siitä mutta ystävä kertoi. olin kuulemma ollut kovin virallinen ja sanonut puhelun päätteeksi: ”Me palaamme asiaan jatkossa”. ystäväni oli saanut makeat naurut.
tapasin monta entuudestaan tuttua hoitajaa ja lääkäriä. jotenkin heihin kiintyy ja tulee haikeakin olo kun tekee lähtöä osastolta.

huonetoverini oli iäkäs nainen enkä oikein saanut selvää mitä syöpää hän sairastaa. ei hän dementikko ollut mutta puheli muutoin välillä vähäsen hullunkurisia juttuja. kyseli myös pariinkiin otteeseen missä me olemme. hän ei osannut hahmottaa/sisäistää että syöpis on Meilahden sairaalan läheisyydessä, eikä edes sitä, että sairaala sijaitsee Helsingissä eikä hänen kotikaupungissaan. hänellä ei myöskään ollut hajuakaan siitä, oliko hän ollut syöpiksellä aikaisemminkin. suloinen rouva. osasi huvittua itsestään ja oli muutoinkin herkkä nauramiselle.

kotiin tulo on tosiaan ihana hetki, ja samat tutut rutiinit sekin ”vaatii”.
veljeni haki minut sairaalasta, kuten lähes aina. sitten menemme ruokaostoksille ja apteekkiin.
ensimmäiseksi puran ruokakassit. seuraavaksi vaihdan kotivaatteet päälle villasukat tai kotitossut jalkeen. sitten kahvinkeittoon. tämän jälkeen kastelen tarvittaessa parvekekukat ja lajittelen mahdolliset paperipostit. sytytän ”kotivalon” eli eräänlaisen vaasissa olevan pöytäkynttilän mutta tietysti vain silloin jos ei helteinen aurinko paista.
jostain syystä käyn aina tarkistamassa pankkitilini saldon.
sitten puran pienen vetolaukkuni. pyykit pyykkikoriin, muut vaatteet omille paikoilleen. järjestän kosmetiikkatuotteet nekin jämptisti kylpyhuoneeseen niille varatuille paikoille. lopuksi juon kahvia ja vain rentoudun ja nautin kodistani.

koko elämäni on täynnä rutiineja. enpä totisesti olisi osannut kuvitella tätä joskus nuorena.
voi olla, että tämä hyvin tarkka rutiinielämäni alkoikin todenteolla vasta kun sairastuin.
silloin, kun vielä tein töitä, tein heti herättyäni kahvia, jonka jälkeen aukaisin koneeni ja aloin työskentelemään.
nykyisin välittömät aamurutiinit ovat tärkeimpien lääkkeiden ottaminen ja sitten kun tämä lääkesatsi alkaa vaikuttaa, ryhdyn dreenihommiin.
huuhtelen sen ja tarkistan huolella että teippaukset, korkit ja piuhat ovat kuten pitääkin.
vasta nyt keitän sen kahvini ja alan selailla nettiä. samalla napsin ns vähemmän tärkeät lääkkeeni kuten vitamiinipilleri, mielialalääkkeeni ja kalium-troppini. samoin juon Pegorion-mehuni. se vatsan toimivuutta edistävän jauhetuotteen.
varsinainen aamiainen on vasta kun olen ollut hereillä parisen tuntia. se on aina hedelmiä.
iltapäivällä saatan lähteä hoitelemaan asioita tai ostoksille. illalla taas lääkitys, dreenin huuhtelu, iltapesu ja nukkumaan.
näin nämä rutiini-päiväni sujuvat.
vain hyvin, hyvin harvoin koen että aikani käy pitkäksi. kuten olen tainnut sataan kertaan todeta täällä(kin), tämä pienimuotoinen elämäntapa sopii mulle enkä kaipaa mitään harrastuksia. kirjoitan ja luen, se riittää.
olen täysin riippuvainen netistä, ja alituiseen pelkään sitä että kone hajoaa, tai ikivanha modeemini lakkaa toimimasta.
sellaisessa tapauksessa hätääntyisin täysillä ja veli saisi hätäpuhelun samantien. samoin lankoni, joka onkin jo lohdukseni maininnut että hänellä on vielä ostospaketissa yksi ylimääräinen modeemi ja kuteni veli, hänkin osaa myös asentaa sen. mutta jo päiväkin ilman nettiä olisi kauhistus!

en tietenkään välitä nettiriippuvuudestani piiruakaan.
toinen riippuvuuteni, se kalkin napsiminen, ottaa kyllä päähän. siihen menee rahaakin aivan liikaa.
siitä taas iloitsen suuresti, että jonkinasteinen riippuvuuteni alkoholin suhteen on todellakin mennyttä elämää. se asia ei kiusaa enää mieltäni.
alkoholi on mulle nykyisin aikas yhdentekevä juttu.

lääkitykseeni ei tullut muutoksia muuta kuin se, että joudun ainakin muutaman päivän ottamaan kaliumia yhden sijaan kaksi kertaa vuorokaudessa. sovin osastolääkärin kanssa, että järjestän itselleni verikokeet tiistaina. kun soitin sairaalan määräyksestä tänään Kotisairaalaan ehdottaen itse että voin hyvin hoitaa homman ominpäin, eikä heidän kannata tulla tänne, varmisti hoitaja puhelimessa että onko varma että kuntoni riittää siihen. vakuutin, että jaksan kyllä, ei siis huolta siitä. kotilabraanihan ei ole matkaa kuin 400 metriä.
on ollut aikoja joina en missään nimessä olisi kyennyt kävelemään moista vaatimatontakaan matkaa, mutta nykyisin tilanne on ihan erilainen.

en ole joutunut edes hetkellisesti mustiin vesiin pitkään aikaan. edes sairaalareissu ei laukaissut ahdistusta siitä, että kovin sairashan minä olen.
rukoilen iltaisin kiittäen tämänhetkisestä voinnistani. olen niiiiin onnekas.
ja taas paukutin yhteiskunnan visakorttiakin oikein vaan urakalla. mitähän koko sairaalareissuni mahtoi kustantaa? kaiken kukkuraksi maksukattoni on täynnä, joten omavastuuta ei muodostunut hilun hilua.

rakkaat terveiset teille kaikille! voimia jokaiselle! toivoo Kia.