Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Hei te ihmeelliset, upeat ystävät täällä! Olen lukenut tätä ketjua monta tuntia. Löysin tämän nyt vasta täältä keskustelujen uumenista. Kiitollisena olen lukenut: upeita, syviä, viisaita ihmisiä olette jokainen. Ja niin ihmeen tuttuja tuntoja, tekoja ja ajatuksia olen teksteistänne löytänyt. Minun syöpäni ei ole krooninen – ehkä, mistä sen tietää. Sairastumisestani on jo / vasta vähän yli vuosi eikä vuositarkastusta ole vielä ollut (siihen liittyvistä kommelluksista olen kirjoitellut muualla), mutta minusta tuntuu, että tämä toinen syöpäni on asettunut krooniseksi mieleeni. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.

Tämä on jo kolmas vaikea sairaus, jonka olen saanut. Ensimmäisen yhteydessä koin ihmeellisen tuntemuksen, josta haluan teille kertoa. Olin sairaalassa ja oireitteni syytä etsittiin ja epäiltiin hyvin vakavaa. Ajattelin, että tähän nyt kuolen. Yhtäkkiä mieleeni nousi ihmeellinen rauha. Olin levollinen, suorastaan onnellinen, ja ajattelin, että minä olen saanut tehdä ja kokea niin paljon, että voin ihan hyvin nyt kuolla. Seuraavana päivänä tulikin tuloksia, että tulen selviämään sairaudesta ihan hyvin. Ja saman tien tuli halu elää eikä tuota kuolemaan noin vastaanottavaista tunnetta ole enää koskaan tullut. Toivon silti, että se tulee uudelleen sitten, kun sen aika on.

Tuon kokemuksen jälkeen sairastuin syöpään, josta selviydyin todella hyvin, jonka hoidot olivat suhteellisen helpot ja jota hoidettiin ja myös seurattiin hyvin. Tämä toinen syöpä on ollut paljon raskaampi, hoidosta olen saanut taistella niin, että on ollut vaikea luottaa hoitoihin. Nyt kun hoidot ovat ohi ja olen töihinkin jo palannut, huomaan jotenkin muuttuneeni. Luottamus hoitoon ja omaan kehoon on kadonnut. On vaikeaa pitää itsestäni. Suolisto-oireiden jälkimainingit masentavat yhä. Minun on vaikea olla iloinen – käytän täällä keskustelussakin mainittua menetelmää eli hymyilyä vaikkei hymyilyttäisikään. Jotenkin tuntuu välillä ihmisten keskellä oudolta ja yksinäiseltä. Joskus onnistun hymymenetelmässä hyvin ja mieli kohenee iloiseksi ja löydän itsestäni sen innostuneen, perusiloisen ihmisen.

Juuri ennen sairastumistani rakas ystäväni kuoli syöpään. Sytostaattien aikana kuoli toinen läheiseni. Nyt kun omat voimani alkavat palautua, suru alkaa nousta ja tuntuu välillä murskaavalta.

Loppukevennykseksi on pakko kertoa, että myös minä löysin yhdeksi lääkkeeksi kutomisen! Kun en mitään jaksanut sytostaattien aikana, opettelin uudelleen kutomaan. Tuli sellainen olo, että sain aikaan edes jotakin!