Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67446
Kia Kolangio
Participant

hei, kiitos kaikille kannustuksesta.
en ole vieläkään päässyt katsomaan aivoinfarktin saanutta ystävääni, vierailu ei sallita muille kuin ystäväni lähiomaiselle, siskolleen.
sekä hyviä että huonoja uutisia. aivokuvissa ei näkynyt pahoja vaurioita. sen sijaan hän ei vieläkään kykene ilmaisemaan itseään ja jopa puheen ymmärtäminen ei tällä hetkellä toimi. lääkäri oli sanonut myös, että sairaalajaksosta tulee pitkä, puhutaan siis viikoista, jonka jälkeen hänet siiretään kuntoutukseen. pahinta, mitä lääkäri arveli on se, että todennäköisesti ystäväni ei voi enää koskaan elää täysin itsenäisesti vaan joutuu asumaan loppuelämänsä tuetun asumisen piirissä.
se mitä minä voin nyt tehdä, on tosiaankin etsiä uusi koti hänen rakkaalle kissalleen. tarkoitan, että onhan toki mahdollista että hän voi/osaa joskus jatkossa asua kissansa kanssa muttei se ole mahdollista kuin joskus pitkän, pitkän ajan päästä. eivätkö ainakin jotkut hoitokodit hyväksy myös eläinasukkeja?

tämä elämän arvaamattomuus iski jälleen kyntensä. meille syöpäsairaille, tai sairastaneille, sen ymmärtäminen on ”sujuvampaa” ja pysyvämpää kuin terveille ihmisille. ihminen on luotu vastaanottamaan myös vaikeuksia ja mitä rankempi isku, sitä pitkämielisemmin elämän arvaamattomuuden käsittää.

sitten muihin asioihin.
Tottis, juuri niin se hoitoonohjaus-kuvio olisi kohdallani pitänyt mennä. eli olisi ollut Kotisairaalan asia etsiä mulle paikka missä dreenin asennus tehtäisiin.
siinä kävi niin, että kun minä hölmö en itse ottanut Kotisairaalaan yhteyttä kuin vasta illan suussa, päivystävä hoitaja oli samaan aikaan joutunut lähtemään toisen potilaan luokse koska siellä oli akuutti hätätilanne päällä. kuulin kun langan toisessa päässä taustalla joku korisi ja ulisi kivuissaan. siksi ehdotin, että voin itsekin soittaa Meilahteen, jotka sitten taas ohjasivat minut Syöpikselle.

taas olette kirjoittaneet vaikka kuinka hyviä mietteitä joihin olisi kiva osallistua mutta se rullailu kuka mitäkin on kirjoittanut on vähän hankalaa ja mun muisti on onneton.
Kuutamolle ainakin sanoisin, että jos lääkärin mielestä esim Opamox olisi sinunkin kohdalla ok, niin kannattaa kokeilla.
tai eihän sitä sopivuutta voi tietää lääkärikään joten jos lääkettä kirjoitetaan sulle reseptille, niin se on varmasti kokeiluluontoinen.
itselläni on ollut vuosia mielialalääkitys (tai puhutaan siis paristakymmenestä vuodesta) (koska olen sairastanut vakavan masennuksen), eli masennusta estävä SSRI-lääke Essitalopraami, mitä pitää ottaa 1 tbl vuorokaudessa.
lisäksi on nukahtamiseen auttava Mirtzapin 15 mg. ja vielä tarvittaessa otettavaan-käyttöön Tenoxia.
viime talvena pyysin syöpiksen lääkäriltä vielä Diapamiakin, mikä on käsittääkseni hyvinkin verrattavissa Opamoxin kanssa, mutten koe tarvitsevani sitä enää. Diapam on siis rauhoittava lääke, tuo Tenox taas sekin poistaa ahdistusta mutta myös nukuttaa kamalasti, joten en ikinä koske siihen päiväsaikaan.

olen lääkkeiden puolestapuhuja. pahaa oloa ei tarvitse sietää, lääkkeet on tehty sitä varten.
siedänkin eri lääkkeitä hyvin, vain kortisoni Dexametason, joka määrättiin mulle sytojen jälkeiseen huonovointisuuteen, ei sopinut mulle alkuunkaan. pitempään palstalla olleet ehkä muistavatkin miten kuvottavan olon sain niistä. ylivilkkautta (eli lääke meni mulla päähän!), kasvojen turpoamista, myös kielen, hengitysvaikeuksia, aknea. en osaa sanoa, sietäisinkö paremmin jotain toisen merkkistä kortisonia mutta kieltäydyn tiukasti jos mulle ehdotetaan Dexametasonia. enkä tosiaan ole ainoa jonka sietokyky Dexametasoniin on erittäin huono.

mulla muuten on sama juttu kuin Maylla. miten sitä hälyri-nappia sairaalassa on niin ”noloa” rimpautella? hoitajat taivat olle enemmän ärsyyntyneitä siihen että yksi jos toinen napinpainaja nolostelee sitä.

voi Tottis, olet todellakin saanut kokea tuota rakkaudettomuutta isäsi käytöksen vuoksi. sanonta että jokainen vanhempi rakastaa lastaan, on epätosi väittämä. eivät he välttämättä rakasta; eivät siis VAIN osaa näyttää rakkauttaan, jollaisia toki heitäkin ovat. rakastavat, mutteivät osaa/kykene/pysty näyttämään sitä, ei edes ilmeillään, eleillään, kehonkielellä. kuten eräs psykiatriystäväni sanoi kerran, ”lapselle pitää kertoa että hän on rakastettu, ei ne muuten sitä tiedä”.

huomenna sitten sinne osastolle. en oikein edes ennätä jännittää sitä – juuri nyt tuntuu siltä – kun nuo ystäväni asiat pyörii päässäni.
äskenkin, kesken kaiken kirjoittamistani, muistin että hänen sähkölaskunsa pitää hoitaa ja tekstasin asiasta siskolleen.

kirjoittelen sitten sairaalakeikkani jälkeen. kiitos kun olette olemassa! Kia