Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67397
Kia Kolangio
Participant

alkuiltaa ystävät kalliit,
ihan samoin uskon minäkin mitä Kuutamolla tuossa kirjoittaa. kaikella on jokin tarkoitus. ajattelen, että sairastuinko vakavasti siksi että osaisin nähdä myös sen, että miten hyväosainen olenkaan, sairaudestani huolimatta. nyt osaan, ennen en.
tavataan sanoa, että on lottovoitto syntyä Suomeen, ja tähän lisäisin että on saanut Eurojackpot-jättivoiton kun sairastaa suomalaisena.
olen todella paljon miettinyt minkälaista elämäni olisi jos olisin syntynyt vaikkapa amerikkalaisena jos en olisi ennen sairastumistani kyennyt vakuuttamaan itseäni kunnolla.
millä rahalla edes eläisin? puhumattakaan siitä, etten tasan saisi näin kallista hoitoa mikä meillä täällä Suomessa on itsestäänselvää.

sitä taas EN usko, että Sinä Kuutamolla olisit sairastunut siksi että olet padonnut tunteitasi.
on totta, että ”liiallinen kiltteys” SAATTAA TOISINAAN sairastuttaa, lähinnä kaiketi psyykeen puolella, muttei kyseisellä luonteenpiirteellä niin paljon voimaa ole että sillä hankkisi syövän itselleen.
minusta kiltteys on hieno ominaisuus. eivätkä läheskään kaikki omaa sellaista jyräävää päällemäsmärin ominaisuutta joka sanoo ”suorat sanat” koska tahansa ja missä tahansa, onneksi. sopuisuutta tarvitaan, se on ihan elinehto esim työyhteisöissä kunhan ei itseään liikaa kuormita.

mulla nyt semmoinen tilanne, että se dreeni pullahti kokonaan ulos toissayönä.
heräsin normaaliin tapaan yöveski-reissulleni ja ennen kuin pääsin kylpyhuoneeseen pöllämystyin täysin kun lattialle rojahti koko härveli.
inhottavan näköinen tietysti. kuin maksikokoinen virkkuukoukku joka oli tietenkin ruskehtavassa sappimönjässä.
ujutin dreenin muovikassiin, putsasin suolaliuoksella aukon ja sidoin siihen suojan, ja ihme kyllä jatkoin uniani.
irtoaminen ei tehnyt kipua eikä sitä ole vieläkään. kaiken ihmetyksen lisäksi aukko ei vuoda nyt ollenkaan. se on muuten tavallisen, pienen navan näköinen. aivan siisti.

eilen olikin varsinainen puhelinpäivä ja soittelin sinne tänne että mitäs nyt tehdään.
tänään sitten selvisi, että voin mennä huomenna perjantaina aamulla klo 08:00 Syöpiksen osastolle 8. tuttu paikka.
pyysivät että hoidan labrat tuossa lähilabrassani tänään, kuten teinkin, enkä saa ottaa tänä iltana Klexane-piikkiä.
tulkitsin asiat siis siten että huomenna asennetaan uusi dreeni. puhelimessa oleva hoitaja/kanslisti arveli että yö tai kaksi menee sairaalassa.
nyt kaikki maailman peukut ja varpaatkin pystyyn että asennus sujuisi ongelmitta, enkä tällä kertaa saisi asennuksen yhteydessä mitään bakteeria kuten toukokuussa, jolloin sairastuin samantien vatsakalvontulehdukseen.

Tottis kirjoitti muistavansa nimimerkin täältä joka oli kirjoittanut joskus aikaisemmin että hän suhtautuu sairauteensa eri hoitoineen eräänlaisena sivustaseuraaja. lisäisin siihen vielä että mielenkiinnolla. mulla on just semmoinen olo tänään. että mikähän vaihe taikka jakso vaikkapa tästä sairaalareissusta tulee.

sitten toinen asia: mullakin on välillä tuntuu siltä että ihmiset kyselevät sairaudestani uteliaina, vähän ikävälläkin tavalla uteliaina.
ja Kuutamon lailla en kestä pessimistisiä ihmisiä ollenkaan. kaiken kukkuraksi nämä kutsuvat itseään realisteiksi. ”minä vaan otan tosiasiat huomioon.” hyi helvetti! minusta he ovat ennen kaikkea määkiviä pahan povaajia joiden älli – joskus jopa tahto – ei riitä samaistumaan toisen vaikeuksiin. minusta siinä ON kysymyksessä älykkyys jos tilannetaju on olematonta.

Valonen ja Tottis kirjoittivat myös parisuhteista, miten sairautemme luonnollisestikin vaikuttaa parisuhteeseen, ja ylipäätään kaikkiin ihmissuhteisiin.
minäkin siis seurustelin ”tositarkoituksella” ennen sairastumistani. mies vannoi pysyvänsä rinnallani muttei hän sitten jaksanutkaan. aivan inhimillistä, en syytä häntä siitä enää kun eron myrskyt ovat jo ohi. toiseksi, minkä hän sille voi jos hänen tunteensa minua kohtaan olivat muuttuneet. ainoa asia, mikä mua häkellyttää edelleen(kin) on se, että miten niin voi käydä niin tavattoman nopeasti? niiden tunteiden katoaminen siis.
enivei, myös meillä kävi niin, että kun suunnittelimme vaikkapa vain lähitulevaisuutta, suunnitelmiamme varjosti koko ajan se että mitä JOS.
minä kun sain heti diagnoosini yhteyteen välittömästi merkinnän ”parantumaton”.
sama juttu ystävienikin kanssa; emme kerta kaikkiaan voi puhua vaikkapa mitä tehdään ensi kesänä, emme edes siitä mitä jouluna.
kaikki osapuolet ovat jo oppineet karttelemaan tulevaisuuden suunnitelmia, ei ne silti aivan tabuksi asti ole menneet siten että hys, hys, ei saa puhua näitä tällaisia.

sitten taas tämä osaltaan lohtumiete meille sairastuneille: eihän kukaan voi olla varma tulevaisuudestaan, ei kukaan.

mitähän mun piti kirjoittaa vielä? jotain se oli, liittyen teidän kirjotuksiinne, mutta muisti pätkii jälleen.

jaahas, ja kellokin on kohta jo puoli seitsemän. yritän saada unen päästä kiinni mahdollisimman aikaisin jotta heräisin virkeänä ja tarpeeksi nukkuneena reippaasti ennen seitsemään. en voi sietää kiireen tuntua.

paljon voimia jokaiselle! toivottaa Eurojackpot-voittaja Kia :) :) :)