Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67377
Tottahan se oli
Participant

Myöhäisiltaa viestiketjuun. Olipa iloinen yllätys, kun niin moni oli aktivoitunut tänne kirjoittelemaan tuntojaan. Näin konkretisoituu se, että emme ole yksin pelkojemme, ja emmekä sairastamisemme/sairastumisemme kanssa. Todella todella hyvä aihe otsikoineen, jonne on jo nyt tullut tarpeellista vertaistukea, olipa kyseessä mikä syöpä tahansa.

Itselläni sairastamisen aikana ja sen jälkeen turvallisuuden tunnetta on tuonut oma pohdinta siitä, että ei elämä voi olla tässä. Tämä uteliaisuus taas johti siihen, että olen tutustunut useaan kansainväliseen tutkimukseen kuolemanrajakokemuksista (near death experiences). Koen, että sairastumiseni oli minulle tarkoitettu kovakin herättely siitä, että ajattelisin enemmän muutakin kuin tätä elämän materiaalista puolta. Olen oppinut pysähtymään, ja näkemään tätä maailman kaikkeutta aivan eri tavalla. Olen myös oppinut huomattavasti enemmän olemaan pelkäämättä sairastumista ja kuolemaa. Nuo molemmat ovat niin luonnollinen asia kuin olla vain voi. Niin ruohokin/luontokin kuolee syksyllä ja herää henkiin keväällä. Kian perustama aihe otsikoineen oli niin nappi ajoitus tälle omalle pohdinnalle sairastumisen ja kuoleman pelosta.

En muista varmaksi nimimerkkiä, joka näille sivustoille on kirjoitellut ( nyt hänestä ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään), mutta hänen viestiään tulkiten ymmärsin hänen ajattelevan syöpäpolkuaan jonkinlaisena seikkailuna, jolloin hän pyrkii olemaan ikään kuin sivusta seuraajana, mitä kulloinkin tapahtuu ja miltä kulloinkin tuntuu.

Tuosta Kian ”jouluhousujutusta” tuli mieleeni oma suhtautumiseni ulkonäkööni syöpädiagnoosin saatuani. Olin ennen diagnoosia aiemmin aina meikannut ennen ihmisten ilmoille lähtemistä; vähintään ripset piti värjätä, laittaa meikkivoidetta, ehostaa kulmakarvat, kihartaa hiukset ja asetella ne esim. nutturalle. Myös korvikset piti olla. Diagnoosin jälkeen kaikki tuo menetti merkityksensä. Sairastamisen aikana kaikki tuo edm. ehostaminen jäi, sillä ei ollut enää merkitystä. Sytostaateissa oli muutama naisihminen, joka juuri vastaavalla laittautumisella taas piristi itseään. Minä taas tunsin, että nyt haluan olla ihan naturelli, meikkaaminen menetti merkityksensä. Tässä oma esimerkkini, miten jokin asia voi muuttua hetkessä. Nyt toki ehostan itseäni töihin palattuani, ja hiukset ovat lyhyinä todella helppohoitoisempia. Enää en kasvata pitkiä hiuksia.

Syöpä koettelee parisuhdetta, niin kävi meillekin. Miesystäväni oli hämillään ja hieman ulapalla siitä, miten tukea minua. Arki ei ollut enää samaa arkea, nyt mukaan oli tullut suuri epävarmuus. Edelleen tuo epävarmuus vaikuttaa elämäämme. Huomaamme sen omista puheistamme, kun esimerkiksi puhumme tulevista suunnitelmista, niissä on aina pieni varaus, että ” jos sitten onnistuu tai on mahdollista”. Se on häiritsevää, mutta toisaalta ymmärrettävää. Parisuhteemme on lähentynyt, ihme kyllä. Ehkä siinä on menettämisen pelko, ettei toinen vain siirtyisi ajasta ikuisuuteen vielä. Paljon puhuimme pahimman sairausvaiheeni aikana elämän rajallisuudesta. Miesystäväni on ihmetellyt, kuinka rauhallisesti sairastumiseni otin. Olen huomannut, että oma sairastumiseni on tuonut hänelle myös enemmän vahvuutta kohdata mahdollisesti eteen tulevaa omaa vakavaa sairastumistaan.

Ja kukin meistä elää omaa kohtaloaan. Tarkoitan tällä, että meillä kullakin on oma elämä. Olen huomannut, että jotkin ihmiset pelkästä uteliaisuudestaan kyselevät vointiani. Itselle tulee kiusallinen olo, ja toteankin yleensä keskustelun lopuksi tuon, että kullakin on oma elämänsä, johon kuuluu erilaisia vastoinkäymisiä ja ilojakin.

No, kylläpä tuo ”runosuoni” nyt pulppusi.

Mutta, muistetaan ajatella järkevästi ja ottaa rauhallisesti, me emme voi mitään sairastumisellemme. Luotetaan siihen, että kaikki menee hyvin, jatkossakin; annetaan elämän virran viedä. Näillä sanoilla rauhoitan usein omaa mieltäni.

Tällaisin yömyöhäajatuksin Tottis