Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67374

Kia Kolangio
Participant

muokkaus: ahaa, Maya oli kirjoittanut samaan aikaan kuin minä, luen sen tekstin myöhemmin. nyt mun on kerta kaikkiaan suljettava kone ja ryhdyttävä iltapuuhiini.

hei Pauliina ja muut,
arvaa tosiaan miten hyvältä tuntuu jos pystyn vähän jeesimään noissa mielenterveys-asioissa eli kertoa omista kokemuksistani. ne kun todellakin ovat itselläni niin tuttuja juttuja.
mutta kuten jo totesin, minä toivuin niistä ja niin tulet sinäkin toipumaan. tiedän sen varsinkin nyt kun olet hakeutunut ammattiavun piiriin.
ahdistushäiriöstä harvoin toivutaan kotikonstein. mielenterveydellisiä häiriöitä pitää hoitaa, ihan niin kuin fyysisiäkin sairauksia, mutta joillekin tämän on ylivoimaista ymmärtää. vähän niin kuin tuossa kirjoitat että monet olettavat asioiden olevan kunnossa kun sun kohdalla syöpä saatiin kuriin. väärin oletettu! täysin väärin! mieli prosessoi asioita viiveellä, aina. se tietysti on yksilöllistä että kuinka kauan siihen menee.

sairastin erityisen ankarasti 90-luvulla, vähän yli kolmikymppisenä. olen siis paljon vanhempi sinua, Pauliina.
olin masennus-ahdistus-sairauteni kanssa jo silloin suht avoin.
aika lyhyenkin tuttavuuden aikana kerroin dignoosistani, en pyrkinyt salaamaan sitä. ei se ole mikään tavoite, vaan kukin tekee itselleen sopivalla tavalla sekä tahdilla. puolisoita ei lasketa, minusta heidän kuuluu saada tietää että ongelmia on jo oman toipumisenkin takia. ei ole asiallista että salaa puolisoltaan vaikkapa lääkityksensä, kuten olen joskus äimistyneenä kuullut näinkin toimittavan.
toipumiseni lähti liikkeelle siitä, että jaksoin terapeutin avulla penkoa sitä, että mitkä asiat saattaisivat olla syy-seurausta. valitettavasti se mun kohdalla johtui rakkaudettomuudesta äitini puolelta. toki olin jo kolmikymppisenä tiedostanut että suhteeni äitiini oli jännittynyt, epäaito, mutten tajunnut kuinka lohduttoman rakkaudetonta se lapsuuteni oli.
koin myös sellaista, etten halua puhua niin epäkiinnostavasta aiheesta yhtikäs mitään. en siis hävennyt rakkaudetonta lapsuuttani vaan häpesin sitä josko minusta ajatellaan tyyliin jaahas, siinä on taas yksi joka tunkee vaikeutensa lapsuutensa piikkiin.
entä sitten? koska se on totta.
samalla kuitenkin kannatin/kannatan sitä että itsekin voi tehdä oman terveytensä ja elämänsä eteen paljon. ja niin myös tein.
entä sitten katkeruus. jos olen oikein tarkka, ja rehellinen, niin olen senkin kanssa tuttavat, mutten missään tapauksessa halunut jäädä katkeruuteni vangiksi. kyllä ihminen tunnistaa katkeruutensa jos tuota omien tunteidensa tunnistamista edes vähäsen harjoittelee, joko itsekseen tai ammattilaisen tukemana. sieltä löytyi paitsi katkeruutta, vihaa, suuttumusta, vaikka mitä!
pieniä näitä katkeruuden piikkejä pöllähtää mieleeni edelleen, mutta sitten ajattelen että kaikki tunteet ovat luvallisia, ja ne ovat sittenkin vain tunteita joita nykyisin tulee ja menee. en jää niihin jumiin, en ollenkaan.

pakko-oireet. niistä mulla ei ole kokemus, jos ei oteta lukuun avainten tarkistelu ennen kodista poistumista (avaimet pitää olla kädessäni kun suljen oven perässäni) (vasta sen jälkeen, yleensä hississä, laitan avaimet varmaan paikkaan käsilaukussani), että hellassa jokainen nappula on nolla, nolla, nolla. tarvittaessa, mitä en tosin koskaan ole tehnyt, hellan napeista voi ottaa vaikka kuvan kännykällään että varmasti ovat nollissa kaik! kaupungilla ollessani varmistelen tasaisin väliajoin onko kukkaro, puhelin ja avain tallella. mutta eiköhän tämä ole aika tavallista.

en tosiaan tiedä pakko-oireista mitään mutta olisikohan se olisi perujaan joskus pahoin rikki menneestä perusturvallisuuden tunteesta?
että varmistaa varmistamisen päälle.
se taas että esim Pauliina kirjoittaa, että joillekin asioille pitää olla pariton/parillinen päivä niin onko se sitten kamalan vakavaa? tarkoitan, että olisiko se “vain” ominaisuutesi ja josko itse hyväksyisit sen (eikä se siis häiritse arkea kovinkaan) niin hitto vie, mitä pahaa siinä on? se on korkeintaan erikoista, ei kovin tavanomaista siis. jos me olisimme ystäviä netin ulkopuolella ajattelisin vaan että tää nyt on näitä ihanan Pauliinan tapoja sekä ominaisuuksia.
vai ehkä tämä mietteeni kertoo vain siitä miten tietämötän olen tässä asiassa, enkä varsinkaan haluaisi vähätellä ongelmaasi! anteeksi jos siltä kuulosti tuo tekstinpätkäni.

joka tapauksessa ihmisen kannattaa ajatella ominaisuuksistaan, sairauksistaan – ja miksei myös ehkä toisille ihmisille oudoksuttavista tavoistaan – että tämä tässä on minun vaikea ristini ja rastini, joillain on jotkin muut ongelmansa/sairautensa/vastoinkäymisensä.
satunnaisista vastoinkäymisistä ainakaan ei kukaan ole täysin vapaa.
puhua itselleen kuin lapselle lempeästi että voi miten ikävää kun näin on muttei se tee minusta – tai tämä nyt on sanomattakin vesiselvää – yhtään huonompaa ihmistä.

oho! kello on jo yli puoli kymmenen!
mulla oli täällä lanko kylässä; söimme jäätelöä ja ison kasan mansikoita ja ylipäätään vierailu oli oikein mukava.
mehän olemme vaikka kuinka monesta asiasta aivan täysin eri mieltä, muttei se ainakaan tällä vierailulla haitannut tahtia.

nyt ei muuta kuin hyvää iltaa kaikille :) tulossa kaunis ja lämmin yö, mutta huomenna vissiin ainakin helle tasaantuu.

  • tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 1 kuukausi sitten  Kia Kolangio.