Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67232
Kia Kolangio
Participant

heippa Tottis ja muut,
kiitos kun tiedotit taas tilanteestasi eli tuosta että koepalan otto on aikaistunut, se odottelu kun on tunnetusti ikävää, joskus jopa piinallista.
mulla on käynyt tämän matkan aikana niin että poislukien ihan alkuvaihetta odottamisen piina alkoi vasta lääkärin/syöpiksen odotussalissa kun minuutit kuluivat hitaaaaasti kuin etana (no olipas taas kielikuva!), pitkän käytävän ovet aukenivat ja sulkeutuivat ja valkotakit ryntäilivät sinne tänne eikä sitä omaa nimeä vaan kuulunut.
muistan erityisesti sen kerran kun reagoin todella voimakkaasti lääkäritapaamisen jälkeen kun varmistui että sairauteni on parantumaton. tiesin sen etukäteen mutta vasta tällä tapaamiskerralla se meni lopullisesti jakeluun.
miesystäväni odotti mua syöpiksen kahvilassa. hän istui samassa pöydässä kuin hieman meitä vanhempi rouva. kun astuin kahvilaan ja näin heidän rupattelevan juuri sillä hetkellä nauraen jollekin epäolennaiselle jutulle, ja kun pääsin pöydän ääreen annoin ensin vain ilmeeni kertoa että heidän ”hauskanpito” ärsytti mua suunnattomasti ja lopulta sanoin ihan ääneen että mitä te täällä hekottelette jolloin otin katsekontaktin myös rouvaan.
hei hei, nyt rauhoitut, miesystävä häkeltyi selvästi tai peräti säikähti käytöksestäni. myöhemmin hän sanoikin että ”olit ihan kuin toinen ihminen, täysin vieras”. sitten hän tarjosi mulle tuolia nousten samalla itse ylös auttaakseni mua takin riisumisessa.
en rauhoittunut. olin olemukseltani edelleen varsin tyly ja mieleltäni lähes räjähdyspisteessä.
kun olin jo riisunut takkini ja istuutunut alas en yhtäkkiä halunnutkaan jäädä kahvilaan vaan halusin heti pois. en muista enää mahdoinko lähtiessämme edes pahoitella käytöstäni rouvalle.
paitsi huonot uutiset lääkäriltä, niin yhtä lailla se odottamisen paine purkautui sillä kertaa tällä tavalla.

odottamisen paine rakentuu varmaankin aina pikkuhiljaa mutta sen purkautuminen saattaa olla varsin yllättävä.
sitten on toki sellaisiakin sietämättömiä odottamisia kuten vaikka päivystyksessä. kuten olen kertonut täällä, ties montako kertaa, että prakasin myös yllättävän voimakkaasti HUS Haartmanissa kun odottelua oli kestänyt viisi tuntia. silloin tosin käytöksessäni muita kohtaan ei ollut mitään vikaa mutta jonkin sortin paniikkitilaan vaivuin. hermot vaan meni. en kerta kaikkiaan pystynyt olemaan siellä enää sekuntiakaan.
kun olin käynyt ilmoittamassa hoitajille etten vaan kestä enää, ja allekirjoittanut läpyskän että lähden sairaalasta omalla vastuulla, ryntäsin taksiin hinnasta välittämättä ja vasta kotiin päästyäni rauhoituin. tällainenkin käytös on mulle erittäin harvinaista, mutta joo, tuota paniikinomaista TUNTEMUSTA olen kokenut joskus muissakin ”nyt ahdistaa”-tilanteissa.

Tottis, toivon että sun odotteleminen rakenna painetta liikaa, ja toteutat/toteutatte nuo kivat suunnitelmanne miesystäväsi kanssa niin leppoisalla mielellä kuin vain mahdollista. tosin itkeminenkin on sallittua! ihanaa että sulla on miesystävä elämässäsi. aikuinen joka osaa tukea.

juu, tuosta eri ihmisten suhtautumistavoista. itsestäni löydän vissiin koko paketin eli kohdat a-d.
nykyisin syöpä on mulle jotenkin niin arkipäiväistynyt että luultavasti aiheutan lähipiirissäni peräti ärsyyntymistä. jo vuosi sitten nykyisin ex-miesystäväni huomauttikin siitä minulle. ”suhtaudut syöpääsi kuin flunssaan”, ja tämän sanoessaan hänen elekielensä kertoi sen, ärtymyksensä.
kun kohtaan ihmisen joka on vasta saanut kuulla diagnoosistaan, pyrin tietysti antamaan hänelle lämpöistä ymmärtäväisyyttä ja sanojeni lisäksi yrittää lohduttaa häntä elekielelläni, suoraan silmiin katsomisella, ja tilanteen mukaan koskettaa häntä jos vain aistin että vaikkapa halaus sopii hänelle.
tästä tulikin mieleeni että kenties jo ensi viikolla saan vieraakseni vähän itseäni nuoremman naisen johon tutustuin syöpiksen aulassa.
aivan mahtava tyyppi. hänen diagnoosinsa on tosiaan vasta valmistunut kokonaisuudessaan. tuon tutustumisen yhteydessä annoin hänelle numeroni ja ilahduin kun hän jälkikäteen soittikin sitten minulle.

dreenihommat ovat luistaneet ok, ei mitään merkittäviä takapakkeja tai yllätyksiä.
esitin toiveen Kotihoidolle, myös Kotisairaalalle, että jatkossa voisimme vähentää hoitajien käyntejä yhteen kertaan viikossa. se sopi kaikille osapuolille. ja onhan paluu kahteen kertaan viikossa aina mahdollista jos tunnen tarvitsevani dreenitukea enemmän.
myös kiputilanne on hyvä, ei muutoksia.

tulipas taas rustailtua. samalla tässä hotkin vesimeloni-viipaleita, ne ovat nyt niin älyttömän makeita. nektariinikausi taas taitaa olla jo ohi, ainakin viime kerralla ostamani kilon rasia oli pettymys, vai kävikö siinä vain huono tuuri.

kirjoitellaan taas ystävät rakkaat! toivoopi Kia :)