Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#67221

Tottahan se oli
Participant

Moikka taas tänne! Lomaa aloittelen ja koepalan ottoaikaa myös. Ovat koepalan ottoa nopeuttanut edelleen, kutsu tulenee tällä viikolla postilaatikkoon.

Ihmisten suhtautuminen syöpää sairastavaan tai sairastaneeseen kyllä vaihtelee todella paljon. Olen huomannut neljää päätyyppiä. Tyyppi a = ”hui, miten ihmeessä jaksat, minä en jaksaisi” ja näyttäisi ajattelevan ”apua, miten vältyn syövältä”, tyyppi b = ”jospa sinulla menisi kaikki hyvin, ettei syöpä uusisi” ja näyttäisi ajattelevan, ettei hänelle voi sattua niin huonosti että syöpä tulee häneen eli ulkoistaa syöpämahdollisuuden itsestään, tyyppi c = ”voi sinua” ja näyttää ajattelevan että kyllä se syöpä sinut vie ja että mitenköhän jaksat tehdä töitä ja tyyppi d = ”kiva kun olet siinä” ja näyttää ajattelevan, että elämässä voi sattua kenelle tahansa mitä tahansa, mutta elämä kantaa. Nämä päätyypit olen kuvannut sen perusteella, miten itse olen tuntenut tai vaistonnut ihmisten käyttäytymistä. En arvostele, en toki, olen kuulunut osan elämästäni ennen syöpää vaihtelevasti päätyyppeihin a-c. Nyt kyllä ajattelen pelkästään tyyppinä d.

Ihana kuulla, että Kia elät stressitöntä aikaa. Tiedätkö, että ehkä tiedän mitä tarkoitat. Itse olen kokenut elämäni usein sellaiseksi, että mikä tarkoitus minulla täällä oikein on. Olo on ollut kuin kala kuivalla maalla; yrittää suoriutua ja onnistua, yrittää olla onnellisempi, yrittää nauttia elämästä enemmän, yrittää tukea ja auttaa perhettään / läheisiään, kuitenkaan onnistumatta siten kuin haluaisi. Sitten tulee luovuttamisen tunne, antaa asioiden mennä kuten menevät. Silloin tulee jokin vapautumisen tunne, stressitön toisaalta.

Loma menee leväten. Matkoille tuskin lähden. Ehkä diagnoosin odottelu menee kotona, lenkittäessä koiraa, pitäen lapsen lapsia yökylässä, tehden hyvää ruokaa miesystävän kanssa, käyden syömässä ulkona ja ehkä jatkan opintoja mihin jäin.

Terveisiä kanssasisarille ja – veljille, kirjoitelkaahan tuntojanne tänne.

Näin, Tottis