Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#66934
Kia Kolangio
Participant

voi kiitos, Tottis. olen joskus harkinnut blogin perustamista, silloin ihan alkutaipaleellani kun sairastuin. ei kun joo, kokeilin sitä jopa eli johonkin blogspottiin tein oman sivun mutta tekniset taitoni eivät suosineet hankettani. olen surkea netin käyttäjä. ja siihen se idea sitten kaatuikin kun jostain syystä (veli ja ystävänikin yrittivät auttaa ja neuvoa puhelimitse) en vaan saanut sitä toimimaan. sivuni ”lukkiutui” jotenkin, ei vaan toiminut ei.
nyt mua jännittääkin se miten opin tilamaan netistä kauppakassin. en ole vielä kokeillut mutta ajattelin että se pitäisi opetella tulevan varalle.
tarvitsen siihenkin toimeen ulkopuolista apua, eli veljen auttamaan. kunpa muistaisin ottaa asian puheeksi kun veli tulee seuraavan kerran tervehdyskäynnille. mua pitää opettaa ihan klikkaus klikkaukselta, kuin lasta rakentamaan legotalon. olisin enemmän kuin sopiva osallistumaan jonkinmoiselle mummoille suunnatulle ”opettele netin käyttö”-kursseille. muistaakseni tännekin rekisteröiminen ja muut alkutoimet tuottivat valtavia ponnisteluja. kaikki junalippujen tilaamisesta alkaen ovat mulle harvinaisen vaikeita tehtäviä. ottaahan se päähän.

tänään ihan hyvä päivä. tai ainakin normisellainen, mikä tarkoittaa kohdallani hyvää päivää. ei kipuja eikä pahoinvointia.
tilasin eilen Kebabin kotiin, mikä oli aivan järjettömän kokoinen, josta sain syötyä reilusti alle puolet. panin toisen puoliskon jääkaappiin mutta joutaako sekin loppujen lopuksi roskikseen, en tiedä.
valtavasti joudun pinnistelemään tämän ruokahaluttomuuden kanssa. paino on nyt 61 kg eli kilon pari on mennyt jälleen alaspäin, ehkä vieläkin enemmän koska vatsassani on kuulemma nestettä joten sekin painaa oman osansa.
pikkuhiljaa ajan kanssa syöpä on vienyt kokonaisuudessaan parisenkymmentä kiloa.
hyvää tarkoittavat ihmiset päivittelevät että sun pitää syödä, nyt ryhtiä syömiseen, sun muuta, mutta kun se on kamalan vaikeaa.
eivätkä voimanikaan ole enää entisellään kokkailua ajatellen. silti en ole vielä valmis ateriapalveluunkaan.

elämä on muuttunut sitenkin, etten enää harmittele kun hukkaan lämpimiä ja kauniita kesäpäiviä sisätiloissa. vielä vuosi sitten oli toisin.
nykyisin en vaadi itseltäni mitään. en patista kävelylenkeille enkä edes lähipuistoon tai rannalle istuskelemaan. silti aikani ei käy niin sanotusti pitkäksi. olen aina ollut kotihiiri ja töitäkin tein muinoin kotoa käsin, joten en ole joutunut kokemaan suurta muutosta elämäntavassani.
kirjoittelen muuallekin kuin tänne, luen, oleilen ja voimieni mukaan kunnostelen kotiani, eli siivoilen. juttelen parin ystävän kanssa päivittäin puhelimessa, ja joka päivä katson jonkun dokumenttileffan Areenalta ja sitten tietty niitä sarjoja. eilen oli Vera Stanhope-ilta. se brittipollari-sarja. katsoin eilen kaksi jaksoa putkeen, samalla sitä Kebabia mutustellessani.
toiseksi, kun kerran nukun yli puolet vuorokaudesta, niin eihän siinä päivät ehdi pitkiltä tuntumaan.
tämä sairastelu on jo niin vaativaa ettei siitä tulisi yhtikäs mitään jos eläisin ”pitäisi tehdä”-elämää. pah sellaiselle. ajattelen että mulla on oikeus olla juuri niin kuin haluan. ei vaatimuksia. vietän ”saa olla vain”-elämää.

minusta onkin lähes virkistävää lähteä keskiviikkona sairaalaan kuin pienelle lomareissulle. millaisia potilastovereita, entä hoitajia ja lääkäreitä?
kotioloihin verrattuna siellä on tapahtumaa jos toistakin varsinaisen dreeni-operaation lisäksi.
saa taas sen tutun ja valjun pinkin pyjaman päälleen ja hah, syöpiksen osastolla on avoin jääkaappi mistä hakea limsaa ja jätskiä :)
mulla on sairaalassa aina turvallinen olo. täysin toisin kuin päivystyksessä, se on ihan eri asia ja maailma se.
mutta kun osastolle saakka pääsee, ihana turvallisuuden tunne valtaa mielen.
en tosin ole koskaan joutunut olemaan sairaalassa viittä vuorokautta pitempään. pitkäaikainen osastohoito taas ei tietenkään kiehdo. se on varsin ikävää se pitkästyminen ja alituinen kaipuu kotiin mikä kävi tutuksi jo viidessä vuorokaudessa, saatikka vielä pitemmässä jaksossa.

keskiviikosta lähteekin vilkkaampi jakso. ke-to sairaalassa. pe labrat. ma 27.5 lääkäri soittaa, ja jo ti 28.5 ensimmäinen syto, jos kaikki on sujunut sitä ennen hyvin ja dreeni pelittää, kuten myös bilirubiiniarvot ovat tulleet alas.
ja sitten alkaa (tiputuksesta jo seuraavana päivänä? en tiedä vielä) se uusi Kapesitabiini. jospa kerrankin, kerrankin kaikki sujuisi putkeen!
nyt on huomion arvoista se, samoin kuin kiitollisuuden, että uutta sappiyrjöily-kohtausta ei ole tullut. kiitos elämälle!
ai niin, onhan mulla huomiseksikin merkitty labrat. hyvä kun tuli mieleen tarkistaa asia ajoissa.
labrat hoidettuani hoidan myös apteekki-asiat ja ennen keskiviikkoa pitää hoitaa pyykkitupa. siinä tärkeimmät. näin pienimuotoista tämä mun pikkiriikkinen kuplaelämäni on.

voimia kaikille ja paljon terveisiä!