Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

kiitos Kangasalan ukolle! lohduttavaa saada kuulla etten ole aivan poikkeuksellinen.
juuri nuo, Tottahan se oli, kivut todellakin peloittavat. siitä ei pääse mihinkään. toisaalta luotan että kivunhoito pelaa nykyaikana, mutta olen toki lukenut tekstejä ettei niin välttämättä ole. se mietityttää. ja jos se lopullinen lähtökään ei ole nopea vaan joutuu olemaan sairaalaoloissa ties kuinka pitkään.
oma katsomukseni menee niin, kuten olen todennut täällä ennenkin (Tove Janssonin sanat), että kuka tietää vaikka kuolema olisi iloinen yllätys.
luin myös lähes sattumalta käteeni kirjastossa sattuneen teoksen ihmisten ”rajakokemuksista”, eli he olivat jo kuolleiksi todetut, mutta jostain syystä ”virkosivat”. jokainen kirjassa esiintyvä henkilö luonnehti kokemustaan erittäin positiiviseksi. asiaa EI tarkisteltu minkään uskonnon kautta. he tunsivat/näkivät valoa ja suunnatonta rauhaa.
itsekin olen kokenut kolmen vuorokauden kooman, mutten muista siitä mitään. tosin eihän minua oltukaan todettu kuolleeksi vaan koomassa olevaksi. ero on oleellinen.
Kangasalan ukko, kuten vaimosi niin samalla tavalla minunkin läheiseni ihmettelevät suhtautumistani. samoin näin on tapahtunut syöpäsivustoilla. joku (läheinen siis) taas on joskus lähes korottanut ääntään että etkö nyt tajua kuinka vakava asia tämä on. lisäksi minulle on sanottu, että torjun totuutta. että olen rakentanut mieleni ympärille vahvan suojamuurin ja tehnyt siitä ikään kuin selviytymiskeinon. en tunnista tästä itseäni. en ainakaan enää. vai vielä?
kuten totesin jo alussa, suhtautumisenihan voi hyvinkin vielä muuttua.

Pauliina, kiitos sinullekin kun kirjoitit tähän ketjuun. kunpa voisin antaa Sulle palasen tästä ”pelottomuudesta”.
sinänsä en koe asioita sitenkään, että olisin jotenkin kamalan vahva. ei, vaan oikeastaan minä taasen pelkään kuoleman sijasta elämää.
olen siis elämän suhteen aikamoinen pelkuri. mitä jos yhtäkkiä sairastuisin jälleen depressiosairauteen? en tiedä miten kestäisin sitä matkaa toistamiseen. se on kamala, kamala sairaus. kun itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen, kun sitä pienintäkään valonpilkahdusta ei ole, jopa hengittäminen on työlästä ja ahdistus voimakkuudellaan tekee ihmisen liikkumattomaksi kasaksi sängynpohjalle.
jos näin kävisi, syöpäsairauteni olisi suorastaan ”onnenpotku”, sillä palliatiivisen hoidon valinta olisi selvä peli. en siis suostuisi enää syöpätautini varsinaiseen hoitoon vaan olisin pakotettu aikaistamaan lähtöni ajankohtaa.
ja tästä vasta myräkkä nousisi läheisteni keskuudessa!

kirjoitellaan taas. parasta mahdollista päivää kaikille!