Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa? Vastaa viestiketjuun: kuka EI pelkää sairautta/kuolemaa, vai olenko tosiaan ainoa?

#65418

Kia Kolangio
Participant

hei Tottahan se oli! kiitos kaunis viestistäsi, ilahduin todella. vähän nimittäin aristelin ja mietin pitkään ennen kuin kirjoitin tuon tekstini.
lisäksi halusin nämä mietteeni talteen ihan itseänikin varten sillä ajatuksella jos tunteeni muuttuvat jossain sairauden vaiheessa. niinhän voi hyvinkin käydä, ei voi tietää.
kohta tosiaan vuosi diagnoosistani. olen kovasti miettinyt niitä alkuaikoja, iltaa HUS:illa kun ensimmäisen kerran sain kuulla sanan “syöpä”.
kirurgi, joka tämän minulle kertoi, ilmiselvästikin pikkuisen takelteli. vaikka on varmasti tottunut näitä tällaisia uutisia kertomaan, toisaalta ehkä siihen ei koskaan totu, en tiedä. koska näin hänen elekielestään että hänellä on jotain ikävää kerrottavaa, hieman autoin häntä pääsemään alkuun. sanoin, että anna tulla vaan. että olen sairastanut rajun depression minkä takia koen suhtautuvani elämään edelleenkin toisin kuin “terveet ihmiset”.
ensin hän sanoi “poikkeuksellisen isokokoinen kasvain” ja vielä kerran jouduin kannustamaan häntä eleilläni ja ilmeilläni jotta hän saisi ikään kuin lauseensa loppuun: “syöpää siis”, hän jatkoi.
muistaakseni pillahdin kyllä itkuun jonkin tovin kuluttua, mutta samalla jokin ikiaikaisen vanha “depressiomainen miete” jysähti päähäni: ihanaa, tämä siis tosiaankin loppuu, ehkä jo piakkoin. (??????????????)
jälkikäteen luulin, että tämä erikoinen huojennus johtui sokkitilasta.
odotin kyllä kevättä ja kesää. toivoin kovasti että saisin kokea ne vielä. voimakasta ristiriitaa siis.
samoin ilahdun toki aina (edelleen) kun saan hyviä uutisia hyvästä hoitovasteesta. toisaalta en koe juurikaan pelkoa kun nykyisin lähden osastolle kuulemaan uutisia sairaudentilastani. en panikoi, en ole ahdistunut, en juuri minkäänlaisessa “tilassa” kun puhutaan kuitenkin valtavan vakavasta asiasta. kuten entinen miesystäväni sanoi: “suhdaudut sairauteesi kuin flunssaan”. hän kokikin käytökseni sekä tapani sairastaa parantumatonta syöpää kerrassaan “poikkeukselliseksi”. joskus hän käytti sanoja uskomaton, ennen kokematonta, jne. mainittakoon, että on terveydenalan ammattilainen ja ollut tekemisissä kuolevien potilaiden kanssa.
luultavasti hän nimen omaan ahdistui suhtautumistavastani. kenties enemmän kuin itse oivalsikaan.

voi ei, en ehdikään kirjoittaa enempää. palaan asiaan taas myöhemmin.
tsemppiä kaikille!