Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kolangiokarsinooma – kohtalotovereita? Vastaa viestiketjuun: kolangiokarsinooma – kohtalotovereita?

Vastaa viestiketjuun: kolangiokarsinooma – kohtalotovereita?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kolangiokarsinooma – kohtalotovereita? Vastaa viestiketjuun: kolangiokarsinooma – kohtalotovereita?

#65176

Kia Kolangio
Participant

hei kaikille,
olen jälleen syvässä kriisissä sillä ero miesystävästäni toteutui sittenkin. tein eropäätöksen itse, josta hän oli vain huojentunut. hän sanoi, että “olit sitten jälleen rohkeampi kuin minä”. eropäätökseni syyt ovat yksiselitteiset. miehen tunteet minua kohtaan ovat mennyttä.
oliko niitä koskaan olemassakaan vaikka hän “vannoikin” rakkauttaan vielä elokuun alussa, sitä en tiedä. eikä hän taida tietää sitä itsekään.

on turha spekuloida miten suhteemme olisi käynyt jos en olisi sairastunut. me olimme vuosi sitten vasta tutustumisvaiheessa kun heti joulukuussa sain diagnoosini. eli lähes koko suhteen ajan olen sairastanut.
koen, että sairaus pilasi tuon tutustumisvaiheen. yhtäkkiä olimme palavassa tilassa. hätääntyneinä päätimme tismalleen sinä päivänä kun diagnoosi tehtiin että yhdessä pysytään tuli mitä tuli. toisin sanoen olimme yhtäkkiä “valat vannoneet” pari vaikka emme nimeksikään edes tunteneet toisiamme.
annoin toki hänelle mahdollisuuden lähteä heti. pyysin, monta kertaa, että hän tutkiskelisi tunteitaan ja tuntemuksiaan eikä ainakaan jäisi suhteeseen “sairauden takia”. että se olisi suoranainen vääryys paitsi häntä itseään, niin myös minua kohtaan. ja että varmasti pärjäisin yksin, kuten pärjäänkin.

mutta niin valtavan raskasta tämä on, sillä omat tunteeni eivät ole kadonneet minnekään.
tarkoitan tuota aidosti että pärjään kyllä ilman miestänikin, ja onhan mulla veli ja läheisiä ystäviä, mutten voi olla miettimättä joudunko kuolemaan sydänsuruissani? se on tässä kaikista kivuliain mietteeni. koen tuosta mahdollisuudesta karmeaa lohduttomuutta. jopa katkeruutta elämää kohtaan. tyyliin miks annoit mulle rakkauden kun se heti otettiin pois. olen jossain mielessä aikamoinen fatalisti. eli uskon “kohtaloon” siten että kaikki on jotenkin tarkoitettu tapahtuvaksi.

syövästäni huolimatta olin hurjan onnellinen talven ja kevään. kesäkuussa pamahti ensimmäinen parisuhdekriisi päälle ja kesän lopulla elokuussa tuntui että kaikki menee suhteessamme päin seiniä. tuohon väliin mahtui paljon hyvääkin. koko miehen kesäloman ajan teimme asioita yhdessä. oli juhlia ja yhteisiä menoja ja tietenkin maalla olosta nauttimista.
tosiaan, miten se voi olla mahdollista, että vielä elokuun alkupäivinä sain riidan päätteeksi kuulla palavat rakastan sinua-sanat. tuo tuntuu aivan käsittämättömältä. koen myös häpeää. häpeää siitä, että emme pystyneet parempaan. että kailotimme joka puolella sitä miten olimme löytäneet toisistamme sielunkumppanit, aikuiset ihmiset, ja nyt sitten kävi näin.

olen niin allapäin, että tulevana maanantaina tapahtuva lääkärin tapaaminen ei tunnu missään. tarkoitan, että ihan sama vaikka uutiset olisivat huonoja. eli tämä ettei tunnu missään tuntuu pahalta.

olen jaksanut tehdä kävelylenkkejäni ja pyrkinyt kaikin puolin pitämään huolta itsestäni. kuten yrittänyt syödä joka päivä kunnon ruokaa.
ja tajuan kyllä etten suinkaan ole ainoa jätetty. silti sattuu niin paljon. ja suoranainen viha, ei miestä taikka edes sairautta kohtaan vaan ELÄMÄÄ kohtaan on rankkaa koettavaa.

en jaksa kirjoittaa enempää.
toivon teille muille parempaa mieltä!
Kia