Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Itkun aika Vastaa viestiketjuun: Itkun aika

Vastaa viestiketjuun: Itkun aika

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Itkun aika Vastaa viestiketjuun: Itkun aika

#65161
Tastakinselvitaan
Participant

Nyt on minunkin (valitettavasti) aika siirtyä tälle alustalle.. Äiti sai ikirauhan ja levon kaksi viikkoa ja yksi päivä sitten, enää ei ole kipuja. Sain olla vuoteen vieressä viimeisen yön ja nähdä viimeisen henkäyksen. Toissapäivänä oli hautajaiset; äiti tuhkataan, mikä tapahtuu ensi perjantaina ja uurnanlasku jossain vaiheessa. Äidin poismenon jälkeen olen kuullut läheisiltä (lähinnä vanhemmilta sukulaisilta) sen ”ah-niin-ihanan” kliseen _Elämä jatkuu (ja me sen mukana)_ varmaan kolme kertaa viikossa.. Ihanko totta elämä jatkuu? Tai no hetkinen, taidankin tietää että jatkuu. Olen 23 ikävuoteni aikana nimittäin ollut hyvin lähellä menettää isäni, melkein itse kuollut syömishäiriöön ja nyt haudannut äitini – ja silti olen tässä.

Joka kerta saadessani muistutuksen elämän jatkumisesta saan myös kuulla, kuinka minun pitäisi palata kouluun mahd. pian, jotta pääsisin takaisin elämän syrjään kiinni. Joo, tiedän kyllä että elämä jatkuu, mutta vaaditaanko siihen hyppäys koulunkäynnin kelkkaan rytinällä? Tiedän myös oppineeni erään tärkeän seikan: koko äidin sairauden ajan esitin paljon vahvempaa, kuin oikeasti olin ja kannattelin kaikkia muita ihmisiä ympärilläni; nyt uskallan viimein olla se heikko ja tarvitseva osapuoli.. Minulla nimittäin on taustani vuoksi tavallista suurempi riski sairastua uudelleen, syömishäiriöön ja uupumukseen. Kuka kärsii siitä, jos haluan surra rauhassa *nyt*, enkä esim. viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? Läheiset? Ehkä, joutuvathan he kestämään suruni ja tuskani? Yhteiskunta? En jaksa uskoa, enemmän minusta koituu kuluja joutuessani uudelleen osastohoitoon uuvutettuani itseni paahtamalla opinnoissa täysillä. Minä itse? Ehei, en todellakaan.

Kyynelet haittaa tätä kirjoittamista ja nälkä kurnii vatsassa, joten paras lienee lopettaa.. Kiitos ja anteeksi, tuntui vaan, että piti saada purkautua. Levollista yötä kaikille – ja älyttömästi voimia teille, jotka olette joutuneet menettämään läheisenne tälle perkeleen sairaudelle! <3