Vastaa viestiketjuun: kolangiokarsinooma – kohtalotovereita?

hei kaikille! voi kiitos Tottahan se oli sanoistasi ja kysymyksestäsi kuulumisieni suhteen. lämmitti sydäntäni! olimme maalla monta päivää eikä siellä ole nettiyhteyksiä paitsi puhelimen kautta mutta se on niin hankalaa itselleni.

olen niin pahoillani kun Sulla tuo matalalento jatkuu. itsekin olen hermoromahduksen partaalla sillä käsillä on TAAS parisuhdekriisi, mutta siitä ehkä myöhemmin.
minusta sun ei kannata ollenkaan lukea riskeistä. leviämisen mahdollisuus on mutta myös parantumisen. jopa omassa kroonisessa syövässä, sillä tilastot kertovat että 10 % selviää tästä. tarkoitus ei ole kieltää totuutta, torjua sitä epäterveellä tavalla. mutta se pelon kasvattaminen, mikä väistämättä tapahtuu lukiessa huonoja ennusteita, vie kaiken toivon. ilman toivoa me ei pärjätä. kliseistä mutta niin totta. toivottomuus pilaa loppuelämämme. meidän maanantait, tiistait, keskiviikot; viikonloput, alkusyksyn, loppuvuoden. tarkoitan että loppuelämämme tarkoittaa meidän tavallisia päiviä, meidän elämää. meidän tärkeät hetket ja jaksot.
lisäksi huonoja tilastoja miettiessämme – kun me sentään ymmärrämme ettei se ole meille/mielelle hyväksi – ikään kuin ”kolhii” syntymälahjaksi saamaamme tavoitetta pyrkiä elää mahdollisimman laadukasta elämää, mikä taasen saattaa luoda jopa jonkinasteista syyllisyyttä tyyliin ”taas minä ajauduin epätoivoon”.
minusta on väärin sanoa että ”hän taisteli ja selätti syövän”, mutta se on ok jos sanottaisiin että ”hän taisteli ja selätti epätoivonsa”.
se on sitä kun puhutaan ettei suostu antamaan periksi.
epätoivon hetket toki kuuluvat asiaan. siihen tunteeseen on toisinaan pysähdyttävä ja suruun, tai mihin tahansa negatiiviseen tunteeseen. minusta kaikkea saa ja voi ja pitää tuntea. myös katkeruutta ja vihaa. se on meidän kaikkien jakamaton oikeus. mutta kunpa emme jäisi sinne pohjamutiin! se on tärkein aseemme tässä hirvittävässä ”taistelussa”.

hitto, sain äsken pitkän puhelun ja ajatus katkesi.

parisuhdekriisistä: ukkelini on tuuliviiri. lisäksi hän on paskapää. hän sanoi maalla, että on tuuminut TUHLAAKO hän elämäänsä jos sittenkin kuolen pian. voitteko käsittää?! muistutan, että parisuhteemme on suht nuori ja sain siis diagnoosin suhteemme alkutaipaleella.

lisäksi hän sanoi että pelkää edelleen ”heittäytyä” rakkauteen/parisuhteeseen koska sairastan. sen ymmärrän toki, mutta pyysin silti tarkennusta ja sitä, ettei hän tällä kertaa käyttäisi syöpäkorttia eli jos hänen tunteensa on minua kohtaan muuttuneet, se pitää sanoa suoraan eikä tehdä sairaudestani suojakilpeä ja kas, niinhän hän sitten myönsi asian olevan.
sattuu. totta kai.

eli: jos tässä tulee yllätysero, en tiedä miten pärjään. tai tiedänhän minä. pärjään kyllä mutta kriisin paikka tämä jälleen on, ja syvän sellaisen.
tuntuu siltä että tämä syöpä vie läheistenkin tasapainon. vain jokin aika sitten hänen sanansa sekä tunteensa olivat aivan toista maata.
en tiedä. en totisesti tiedä miten tästä eteenpäin.

voi Tottahan se oli, ja kaikki muutkin, yritetään jaksaa. muuta en osaa sanoa.

oletteko muuten sattumalta lukeneet Anita Moorjanin kirjan ”Kuolema antoi minulle elämän”. tämä syöpäsairas Anita kertoo rajakokemuksestaan. hän oli jo letkuissa tekemässä kuolemaa mutta ”heräsi henkiin” ja syöpä katosi kokonaan. teksti tuntuu aikamoiselta humpalta mutta jos hänen kokemuksestaan edes pisara on totta niin ihan käsittämätöntä.

nyt pitää lopettaa. tais tulla vähän sekava teksti jälleen…
tsemppiä meille kaikille! sydämellisesti, Kia