Vastaa viestiketjuun: kolangiokarsinooma – kohtalotovereita?

oi, toi kuulostaa niin tavattoman hyvältä kun Myy kirjoitti että ”olen aloittanut toteuttamaan unelmiani”. ihana ajatus, ihana uutinen.

istuskelen iltaa itseni kanssa ja päässä pyörii kaikenlaista. kun kuuntelee eri ihmisiä niin se omaan napaan tuijottaminen jää vähemmälle. elämä on vaikeaa, ihmisillä on kaikenlaisia murheita ja haasteita. sekin on eräänlainen haaste jos on ns ”sairausfobinen”. tapasin tällaisen henkilön (entuudestaankin siis tuttu) (miespuolinen, oman ukkelini sukulainen) viikonloppuna synttärijuhlissa. hän pelkää kaikkea epäterveellistä ja kaikkia mahdollisia sairauksia. minun syöpääni hän on suhtautunut aina äärimmäisen dramaattisesti, liki itkuisesti. vedet purskahtavat hänen silmiinsä kun katse osuu minuun. koen tämän liikuttavaksi. hän halaa minua mielellään ja yrittää parhaansa mukaan kannustaa. tiedän hänellä olevan jatkuva pelko omasta terveydestään, vaikka hän siis on täysin terve. keski-iän muutokset häkellyttävät häntä. lähinaapurustossakin asuu samantyyppinen tapaus. hän laukkaa lääkärissä alvariinsa pienenkin päänsäryn yllättäessä. raskasta elämää.
lähipiirissä on myös työttömyyttä, pankkilaina-huolia ja vaikka vallan mitä.

kerroinko jo, että minullekin saapui se lääkärin B-todistus kuten Kelaan. kyllähän siinä taas se tuttu lause kosahti. ”Taudin luonne on etenevä sekä parantumaton, joten haetaan potilaalle työkyvyttömyyseläkettä”.
olen jo tajunnut (sopeutunut) että elämäni kulkee jatkossakin kolmen kuukauden sykleissä. seuraava piinapäivä on 1.10 jolloin jälleen kuvien jälkeinen lääkärinlausunto. nyt olen saanut nauttia hyvistä uutisista, olen siitä aivan helvetin kiitollinen. aikaa siis on vielä.

mukava viikonloppu joka tapauksessa. elämäni on muuttunut kaikin tavoin, eikä pelkästään sairastamisen takia. puolitoista vuotta sitten tutustuin mieheeni netissä. ensin kirjoiteltiin puoli vuotta ennen ensimmäistäkään tapaamista. olin erakko. semmoinen kotoilija. tuntui siltä että kun oma rakas koirani kuoli, etsin seuraa vain koirakavereistani, en juurikaan kaivannut ihmiskontakteja. kaikki juhlat taikka kissanristiäiset tuntuivat silkkana ajatuksenakin vastenmielisiltä. ei sekään elämäntapa ollut hullumpaa sillä enhän ainakaan joutunut minua nuoresta pitäen riesanani olleen depressiosairauden runtelemaksi. ajattelinkin, että mitä vähemmän elämässäni tapahtuu, sen paremmin voin.
sitten päädyimme yhteen miehen kanssa ja heti pian sen jälkeen sain diagnoosini. ja yhtäkkiä elämäni olikin ”täyttä”. parisuhde ja vakava sairaus. onnellisia päiviä, kamalia päiviä. lopetin työt ja arjentason elämä muuttui. koin siitä vapauden huumaa, josta olen ennenkin kirjoittanut tänne. koin eräänlaista huumaa myös siitä, että kykenin nauttimaan elämästäni täysin rinnoin koska vapauduin töihin liittyvistä paineista. oikeasti. voi jopa sanoa, että sairaus toi paljon hyvää elämääni. olen aidosti sitä mieltä. tämä saattaa kuulostaa kysymyksiä herättävältä, tai peräti pähkähullulta, mutten antaisi tätä kokemusta pois. jankutan aina samaa, mutta vähintäänkin mielummin tämä syöpäsairaus kuin depressio, vaikkei jälkimmäinen sairaus vaivannutkaan enää.

no mutta. tämä on tämmöistä iltakirjoittelua taikka rupattelua. hienoa että tämä palsta on olemassa.

ilta on pimeä ja lämmin. elokuun samettinen yö. parvekkeellani – jonne näen tästä ruokapöydästäni – on kaunis lyhty tuikkuineen.

aloitan kohta suursiivouksen kodissani. niin kutsutun syyssiivouksen. pesen kaiken. hellasta kaapistoihin ja lattialistoihin.
ostan eri pinnoille sopivan tehokkaita pesuaineita ja karheita pesusieniä. otan haltuuni pienen tilan kerrallaan, jokikinen päivä.
mökille lähdetään ensi viikonloppuna ja siellä pitää saada pensasmarjat talteen ja pakkaseen. vadelmat ja mustaviinimarjat.

lisäksi aion vain olla ja elellä pienimuotoista elämääni. kesän kekkerit ja lukemattomat menot alkavat olla pulkassa. ihana, kaunis kesä.

kaunista iltaa kaikille ja lohtua mieliinne. elämä ei ole lähes koskaan täysin ongelmatonta, ja/mutta vakavankin sairauden kanssa voi elää hyvää elämää.
kivun kanssa kamppaileville en osaa sanoa mitään. sen täytyy olla monin verroin raskaampaa kuin tämä kivuton sairastaminen, mistä itse voin ainakin toistaiseksi nauttia. kukkia ja voimaa teille jaksamiseenne!