Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kolangiokarsinooma – kohtalotovereita? Vastaa viestiketjuun: kolangiokarsinooma – kohtalotovereita?

Vastaa viestiketjuun: kolangiokarsinooma – kohtalotovereita?

Etusivu Keskustelufoorumi Krooninen syöpä kolangiokarsinooma – kohtalotovereita? Vastaa viestiketjuun: kolangiokarsinooma – kohtalotovereita?

#64420
Kia Kolangio
Participant

oi oi, mitä kehuja :) kiitos kaunis sanoistasi, Jaana. kylläpä ilahdutti, kovasti!
essitalopram on kyllä tarpeen tässä sairausruljanssissa. kannattaa pelata varman päälle ettei kokonaan uuvu, tai puhumattakaan masennu.
olen kohta lähdössä sytoon, vointi ollut sitä samaa vanhaa. yks yrjöaamu, ei onneksi enempää ja Oxylla ja Primperanilla sekin ykäaamu selätettiin.

koiranpennun telmimistä on tosiaan ihanaa seurata. sitä voisi tuijottaa tunteja eikä sanoja tarvita. samoin kuin takkatulta tai merta tai järven pintaa, tai mitä tahansa luontokohdetta. ja kaiken muun ihanuuden lisäksi pennun tai aikuisenkin koiran telmiminen naurattaa. nauru on tehokas ahdistuksenkin poistaja. en ole ahdistunut mutta just eilen ehdotin miehelle, että lähdettäisiinkö jonain päivänä Linnanmäen vuoristorataan nauramaan! :) saan radalla aina ihan täydellisen hepulin, nauran katketakseni. se tekee niin hyvää sielulle.
kun taas itkettää, niin sillekin pitää antaa aikansa. se tulee, ja sitten se menee.

olen yrittänyt suklaalakkoa. ylipäätään himmata sokerin käyttöä.. kuulin muuten, että Sisplatiini lisää sokerinhimoa. miten sulla? vai olenko jo kysynyt tätä? joskus vaadin miestä kauppaan hakemaan herkkuja, eli syntyy hetkiä kun on ihan pakko saada makeaa. sitten tungen suuhuni nyrkin kokoisia kasoja lakua taikka Marianne-karkkeja tai hotkin kokonaisen levyn Maraboun pähkinäsuklaata.
syön hedelmiä päivittäin ja se sallittakoon ilman muuta, muttei ne auta kun kunnon sokerinhimo saapuu.

oletko muuten laihtunut sairauden aikana? itse laihduin syksyllä ennen diagnoosia, sen jälkeen paino on pysynyt samana.
oon 170 pitkä ja 73 kg.
heko, turhamaisuuksissani voitelin kintut itseruskettavalla, kaiken kukkuraksi vuoden takaisella (ehkä jo vanhentunutta) ja nyt nilkkani on kirjavat kuin rantapallo :( en jaksa viihtyä auringossa niin pitkään että saisin varsinaista rusketusta, ehkä vähän päivitystä on kasvoissa ja käsivarsissa.
on tämä niin luksusta tämä lämmin toukokuu.

nyt pitää alkaa tekemään lähtövalmisteluita.
mun mielestä me pärjätään molemmat todella hienosti tämän sairauden kanssa. satunnaisista peloistamme huolimatta. olen niin iloinen puolestasi kun Sullakin on sen alkuhämmennyksen taikka -sokin jälkeen mieli parantunut ja jaksat iloita elämästä. eikä se pelko hallitse koko elämää. monella ei käy yhtä hyvin. ihmiset kokevat tämän sairauden niin eri tavoin.
vieläkin sanon, että sata kertaa mielummin tämä paskasyöpä kuin depressiosairaus. niin kovilla olin silloin kun sairastin depistä.
oon jonkin sortin hihhuli :) ja kiitän yläkertaa usein etten ole saanut kimppuuni enää depressiota. se vasta onkin tappava tauti.

voi oikein hyvin, Jaana, ja palataan taas! terveisin kamusi Kia :)