Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Yleistä syövästä Kuulumisia 9 kk hoitojen päättymisen jälkeen ja sairastumisvuosikertomus Vastaa viestiketjuun: Kuulumisia 9 kk hoitojen päättymisen jälkeen ja sairastumisvuosikertomus

Vastaa viestiketjuun: Kuulumisia 9 kk hoitojen päättymisen jälkeen ja sairastumisvuosikertomus

Etusivu Keskustelufoorumi Yleistä syövästä Kuulumisia 9 kk hoitojen päättymisen jälkeen ja sairastumisvuosikertomus Vastaa viestiketjuun: Kuulumisia 9 kk hoitojen päättymisen jälkeen ja sairastumisvuosikertomus

#63812
Kia Kolangio
Participant

kiitos Myy ja muut kokemuksien jakamisesta.
itse olen sairauteni kanssa vasta alkutaipaleella. sain parantumattoman sappitiehyen syöpä-diagnoosin joulukuussa 2017. syto-hoidot aloitettiin ripeästi taudin etenemistä jarruttavalla tavoitteella Meilahdessa.

kuten Myy totesi, koen itsekin kirjoittamisen tarpeelliseksi purkautumistavaksi. liityin esim. facebookin suljettuun vertaistukiryhmään nimeltä ”eniten vituttaa syöpä”. tänne olen kirjoitellut harvakseltaan, mutta aion toki jatkaa.

jotain hyvääkin sairaus on tuonut tullessaan. olen ehkä ennenkin täällä sanonut, että koen jonkinlaista ”vapauden huumaa”. enää ei totisesti rasita elämän pikkumurheet kuten työasiat ja sen tuoma oravanpyörä, jokin jonninjoutava laihduttaminen tai muut höpölöpö-stressit. lisäksi olen oppinut elämään päivän kerrallaan.
sairastin nuorena aikuisena erittäin vakavan depression, minkä takia kävin läpi pitkäkestoisen terapian, joten liekö tämä antanut minulle työkaluja sopeutumaan tähän karmivaan sairauteeni. olen aika tyyni. sopeutunut kohtalooni. mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin vielä valmis luovuttamaan vaan toivon koko sydämestäni, että hoidot tuovat lisävuosia.

raskainta tässä on ehkä se, että huonovointisena elämästä on karsiutunut liikunnan mahdollisuus.
jaksan nippa nappa köpötellä lähikauppaan tai apteekkiin, siinä kaikki.
erittäin raskasta on myös läheisten tuska ja neuvottomuus. en tiedä, miten pärjäisin jos minun sijaan mies olisi sairastunut.
arvelen, että se olisi ollut vielä pahempi paikka kuin tämä että sairastuin itse.
olenkin valtavan huojentunut kun mies sai eilen tiedon että hän pääsee HUS:n läheisille tarkoitettuun vertaistukiryhmään. paikkoja kun oli rajoitetusti.

päivät ovat tietenkin pitkiä.
olen aina ollut taitava loikoilemaan kotioloissa :) mutta pikkuhiljaa tämä alkaa tökkiä. mihinkään en uskalla lähteä flunssakauden aikana, enkä oikein jaksaisikaan.
luen paljon ja seuraan tv-sarjoja ja katselen leffoja.
toisinaan tuon kotiin tulppaanikimpun ruokaostosten ohessa, se ilahduttaa, tai ostan itselleni jonkin kosmetiikkatuotteen.
en pelkää kuolemaa, mutta kun aika tulee, toivon etten joutuisi kestämään kovia kipuja. pelkään kylläkin sitä hetkeä, kun lääkäri sanoo ettei mitään ole enää tehtävissä. tosin vain harvoin spekuloin tällaisilla mietteillä.

olen useinkin pohtinut onko ns. tyyneyteni takana torjunta, jonkin sortin defenssi.
tällöin otan ikivanhat konstit käyttööni ja jäsentelen asioita terapiassa oppimillani konsteilla. kiellänkö tosiasiat? mielestäni en.
pelkäänkö, totta kai. eniten juuri sitä, mitä ennen lopullista loppua tapahtuu.
suren toki sitä(kin), että 56-vuotiaana olisin saanut vielä jopa parikymmentä vuotta yhteistä aikaa miehen kanssa. nyt se on mennyttä. yhteiset eläkepäivät jne.
luotan kuitenkin siihen, että nykyajan tehokkailla hoidoilla saan lisäaikaa. muutamakin vuosi riittäisi.

toivon kaikille jaksamista ja kaikesta huolimatta rauhaa ja iloa päiviinne!