Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Yleistä syövästä Vapaata keskustelua eli "sitä sun tätä" Vastaa viestiketjuun: Vapaata keskustelua eli "sitä sun tätä"

Vastaa viestiketjuun: Vapaata keskustelua eli "sitä sun tätä"

Etusivu Keskustelufoorumi Yleistä syövästä Vapaata keskustelua eli "sitä sun tätä" Vastaa viestiketjuun: Vapaata keskustelua eli "sitä sun tätä"

#63351
Kia Kolangio
Participant

lisää päiväkirjamaista mietettä taikka pikemminkin mietteiden purkamista.

muistan, että kun lähdin ensimmäisiin tutkimustoimenpiteisiin Meilahden osastolle, olin huonovointisuudestani huolimatta liki innostunut.
selviääkö heti, millaista hoitoa voin saada? ja mikä minua itse asiassa vaivaa? pelkkä kasvainko vatsassa? eikö sitä siis voi leikata?

tuo mainitsemani ”innostus” hiipui heti ensimmäisen päivän aikana.
paasto teki oloni yhä heikommaksi. myös tärmentävä uutinen siitä, ettei maksassani olevaa 13 senttistä hirviötä voida leikata teki toki aikamoisen efektin.
päivät kuluivat, kokeita otettiin lisää ja lisää. paastot jatkuivat. laihduin nopeasti lisää kolmisen kiloa.
keltaisuuteni oli aiheuttanut sappiteiden tukos, joten minulle asennettiin vatsaan stentti; jonkinmoinen pieni putkilo josta sappilitku pääsee juoksemaan.
kivun kanssa ei tarvinnut sinnitellä sillä hoitaja kysyi tiuhaan tahtiin kivun mittaa (kuvaile se yhdestä kymmeneen) ja aina sai halutessaan lääkettä.
samaan huoneeseen sattui erittäin mukava potilastoveri ja vitsailimme, että kivut hoidetaan näköjään kyllä mutta nälkää ei; joten lähdetäänkö tippatelineiden kanssa kolistelemaan alakerran uumeniin ja tilataan salaa pizzataksi.

kotiin päästyäni Omakantaan ilmestyi raporttia. ”Kolangiokarsinoomaepäily”.
siis vasta epäily?
jälleen uusia verikoikeita sekä kuvantamisia, kävin niissä kotoakäsin.
lopulta oli aika hoitavalle lääkärille.
myöhemmin hän kirjoitti Omakantaan samat sanat kuin sanoi minulle tapaamisessa: ”Diagnoosi kolangiokarsinooma. Tautia ei voida parantaa. Hyväkuntoiselle potilaalle aloitetaan kuitenkin sytostaatti-hoidot tautia jarruttavalla tavoitteella”.
nän.
sain siis kuulla, että sairastan kroonista syöpää. piste.

palaan jälleen asiaan, mikä on suht vaikeasti ymmärrettävä itsellenikin: koin taas outoa huumaa. ”tämä elämä saattaa olla kohta ohi, mutta entä sitten?
mainittakoon, että nykyisin elän varsin tasapainoista ja hyvää elämää.
depressiosairauteni on aisoissa, parisuhteeni on onnellinen, on paljon ystäviä, eikä taloudellisiakaan huolia ole, sillä vaikkakin olen nyt Kelan pienellä sairauspäivärahalla, olen aina tottunut elämään vaatimattomasti ja onhan mies kuitenkin hyvätuloinen.
tarkoitan, että tiedän kyllä mitä ahdistusta maksamattomat laskut saattavat tuottaa. ei se mene niin, että ”raha nyt on vain rahaa”.
rahattomuus ja taloudelliset vaikeudet vaikuttavat perusturvallisuuden tunteeseen, mikä puolestaan vaikuttaa jaksamiseen sairastaa.

suruni kohdistuu eniten läheisteni huoleen. miten he jaksavat, miten mies kestää jos menehdyn. entä sisarukseni?
varmasti tuttua meille kaikille.
muttei päähäni ole vielä kertaakaan pälkähtänyt että voi ei, en sitten koskaan päässyt käymään… ööö… Afrikassa yms. yms.
samantekevää. sama juttu ”miksi juuri minä?”. miksi muka ei? kun väestöstä peräti joka kolmas sairastuu syöpään elämänsä aikana.
sitä vastoin olen pohtinut että ”miksi juuri nyt?” nyt kun olen onnellinen ja olen taistellut epäterveellisistä elämäntavoistani eroon ja elämänhalua riittää.

olen syöpäni kanssa vasta niin alkutaipaleella, että suhtautumiseni riippuu toki siitäkin.
enhän voi tietää mitä mielialassani tapahtuu kun syto-hoitojen jatkuessa huonovointisuus saa yliotteen ja kunto heikkenee.
itkenkö? herääkö sisälläni toive kuolemani nopeuttamisesta? vai mitä? en totisesti voi tietää.

sorit muuten siitä, jos tulin sotkemaan keskustelujanne näillä päiväkirjamaisilla mietinnöilläni.
en ehkä ole vielä kärryillä siitä mikä täällä on ”soveliasta”.
ketjun otsikko on kuitenkin upea… ”sitä sun tätä”.
kiitos siis ketjun aloittajalle :)

parhain terveisin, Kia