Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Elämä syövän jälkeen yksinhuoltaja, kouluikäiset lapset Vastaa viestiketjuun: yksinhuoltaja, kouluikäiset lapset

Vastaa viestiketjuun: yksinhuoltaja, kouluikäiset lapset

Etusivu Keskustelufoorumi Elämä syövän jälkeen yksinhuoltaja, kouluikäiset lapset Vastaa viestiketjuun: yksinhuoltaja, kouluikäiset lapset

#47144
Moglian
Participant

Hei kuulostaa niin tutuille ajatuksille. En ole yksinhuoltaja, mutta lähes nelikymppinen ja meillä on kaksi lasta, toinen koulussa ja toinen esikoulussa.

Minulla on 2006 ja 2014 hoidettu Hodgkinin lymfooma. Ensimmäisen kerran tauti saatiin poistumaan sädehoidolla. Tauti uusi kuitenkin juuri viiden vuoden seuranta-ajan jälkeen 2012. Jäätiin seuraamaan kunnes 2014 kasvaimia oli yhtäkkiä runsaammin ja hoidettiin 6 kk sytostaateilla. Silloin hoidot oli rankat ja joka toinen viikko olin huonovointinen. Oksetti ja joka paikkaa särki. Aika hyvin kuitenkin jaksoin tehdä asioita ja kotitöitä. Vanhempi oli silloin eskarissa ja hoidin lapset yleensä päiväkodille ja hain ne sieltä kotiin. Laitoin ruoat ja kävin kaupassa. Sytohoitopäivänä kyllä aina menin heti nukkumaan kun mies tuli töistä. Illalla tuli aina sellainen kylmä ja täydellinen väsymys. Muutenkin välillä olin ihan pois pelistä eli kyllä se toinen aikuinen oli tärkeä olla. Oli väsymystä, tutkimuksia jne.

Nyt syksyllä tauti uusi ja oli kova kolaus kuulla että tauti on nyt krooninen. Vielä löydökset oli hyvin pieniä joten jälleen vaan seuraillaan. Tässä keväällä on seuranta tulossa. Varmaan huhtikuussa. Jännittää ja tosi epävarma olo. Voi olla että menee pitkään tai vaikka koko elämä ilman seuraavia hoitoja. Tai voi olla että kohta olen taas sytostaattikuurilla.

Monellekaan en ole kertonut. Pelkään että vaikuttaisi ihmisten suhtautumiseen ja varmasti työssä etenemiseen / työnsaantiin myös jos olisi esimiehellä tai potentiaalisella työnantajalla tiedossa.

Minäkin odotin, kun lapset oli pieniä, että kunhan kasvavat niin saan omaa aikaa enemmän ja miehen kanssa yhteisiä hetkiä. Nyt kun syksyllä sain diagnoosin niin miehen kanssa itkettiin vaikkapa sitä että yhteiset ”leppoisat vanhuidenpäivät” ei ollenkaan oo varma juttu. Nyt asennoidun elämään enemmän hetkestä nauttien. En kaipaa superelämyksiä tai matkoja. Yritän nauttia ihan tavallisesta arjesta.