Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa? Vastaa viestiketjuun: Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

Vastaa viestiketjuun: Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa? Vastaa viestiketjuun: Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

#42091
Elina
Participant

Hei!

Otan osaa äitisi poismenon johdosta ja suruusi. Kävin 18 vuotiaana aikalailla samanlaisia tunteita läpi vanhempieni kuolemien aikoihin. En alkuun tajunnut edes koko asiaa ja jatkoin elämääni tavalliseen tapaan tuntematta sen suurempia tunteita, päinvastoin. Tunsin syyllisyyttä siitä etten tuntenut mitään ja se sai oloni vielä oudommaksi.

Jokaisen tilanne ja suru ovat yksilöllisiä, mutta ei ole epänormaalia suhtautua asioihin tuolla tavalla. Varsinkin kun äitisi poismenosta ei ollut kulunnut kuin kuukausi. Itse tajusin tilanteen täysin vasta vuosi kuolemien jälkeen ja nyt kaksi ja puolivuotta myöhemmin, työstän edelleen suruani ja itseäni.

On jotenkin huojentavaa huomata, että vaikka olisimme 20,30,40 tai 50 vuotiaita, koemme samanlaisia tunteita ja ajatuksia iästä riippumatta. Se tuo tunteen ettei ole yksin asian kanssa. Kunhan et jää yksin hautomaan näitä asioita päähäsi vaan uskaltaudut avautua surustasi.

Minua kismitti myös mainitsemasi asian vähättely. Tulin itse vihaiseksi ja loukaantuneeksi, kun suruani ja tilannettani ”vähäteltiin”. Nykyisin olen sitä mieltä, että vähättelijät eivät ole kokeneet samaa mitä minä ja näin ollen eivät voi tietää miltä se tuntuu. Eipä heitä voi asiasta syyttää.

Välillä toivoisin etten olisi käynyt katsomassa äitiäni viimeisinä viikkoina sairaalassa, sillä ensimmäinen päähäni putkahtava muisto äidistäni on riutunut ja sairas nainen sängyn pohjalla. Sitä ajatusta on vaikea saada pois päästä, kun katselee mm valokuvia. Asioissa on kuitenkin aina kaksi puolta. En olisi halunnut hukata sekuntiakaan aikaa äitini kanssa ja onneksi kävin katsomassa häntä jokapäivä.

Kuoleman ja syövän pelkoa on myös ollut matkan varrella ja kiinnitän nykyisin enemmän huomiota terveyteeni juuri tuosta syystä. Pieni ahdistus valtaa aina mielen, kun kurkku on todella kipeä ja flunssa pitkittynyt… Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutta totta se on. Sitä tulee vainoharhaiseksi, kun mieltä järkyttäviä asioita tapahtuu. Pelko siitä, että joutuu kokemaan jotain vastaavaa vielä toiste. En kuitenkaan halua huomata kymmenien vuosien päästä, että olen käyttäny suurimman osan elämästäni pelkäämiseen. Ajastamme täällä pitää ottaa kaikki mahdollinen irti miten vain siihen pystyy ja yrittää luoda itselleen onnellinen ja tasapainoinen elämä.

Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää!