Siirry suoraan sisältöön

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa? Vastaa viestiketjuun: Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

Vastaa viestiketjuun: Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

Etusivu Keskustelufoorumi Sururyhmä Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa? Vastaa viestiketjuun: Kun suru ei saa minussa lopullista sijaa.. Miksi en käsitä kuolemaa?

#34311

SayaH
Participant

Heippa teille kohtalotoverit ja muut.

Minä menetin äitini maaliskuussa. Olimme vuorotellen hänen miehensä kanssa sairaalassa viimeiset viikot. Jäin silloin äitiyslomalle, pystyin olemaan äitini luona. Viimeiset pari päivää olivat painajaista ja näen sen huoneen vieläkin aivan selvästi, jos erehdyn ajattelemaan… Huoneen ja äitini, rakkaan äitini, joka on huolehtinut minusta koko elämäni… Nyt siinä kykenemättömänä huolehtimaan itsestään ja kärsien, odottaen kuolemaa. Kun kuolema viimein tuli ja haki hänet pois, olin helpottunut ja kiitollinen! Hautajaisista reilun viikon päästä poikani syntyi. Hän olisi ollut äitini ensimmäinen ja ainoa lapsenlapsi. Ikävä oli kamala… Epävarmuus ja äidin neuvojen ja tuen tarve lapseni syntymän jälkeen oli sanoinkuvaamaton. Minusta tuntuu, etten tosiaan ymmärtänyt silloin tilanteen lopullisuutta. Itkin toki paljon ja olin surullinen. Olen edelleen. Ja on päiviä, jolloin ahdistus valtaa… Joko minulle tulee kamala ikävä tai sitten muistan kamalia mielikuvia viimeisistä päivistä. En osaa puhua äitini miehen kanssa. Olen niin surullinen hänen puolestaan, kun hän on niin lopullisen yksin. Enkä osaa auttaa. En koe, että puhuminen auttaa meitä kumpaakaan. Mieheni onneksi on ihana ja kuuntelee. Tiedän, että hän on kovin huolissaan minusta, ja pelkää etten jaksa. Joskus kun hän on töissä ja olemme pienen poikani kanssa kahdestaan kotona, tuntuu että muserrun; hän on niin ihana ja aurinkoinen ja tiedän kuinka äitini häntä oli toivonut ja kuinka paljon olisi häntä rakastanut…

Kuten sanottu, joulu on tulossa. Se pelottaa. Toivottavasti saisimme toisiltamme uskoa ja tukea selvitä siitä!

Olen todella pahoillani teidän puolestanne, kenenkään ei tulisi kokea tällaista surua… Pakko jaksaa, rakkaittemme vuoksi löydettävä ilo! Varsinkin heidän, jotka katselevat meitä jostain! <3

T: Saija