Siirry suoraan sisältöön

Lea

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 4 viestiä, 1 - 4 (kaikkiaan 4)
  • Julkaisija
    Viestit
  • in reply to: Puolison parantumaton syöpä #69716

    Lea
    Participant

    Hei,
    Asioiden/ tunteiden sanoittaminen on vaikeaa, koska kun tämä osuu omalle kohdalle, se on aina järkytys. Eihän siihen kukaan ole valmistautunut. Mutta jos asutte paikkakunnalla tai lähellä paikkakuntaa, missä syöpäjärjestöt järjestävät vertaisryhmiä “syöpää sairastuneiden omaisille/ läheisille”, suosittelen osallistumaan. Kun kuulee, miten toiset ovat asioita kokeneet ja miten he sanoittavat omaa “kohtaloaan”, se auttaa myös omalla tavallaan ymmärtämään omaa tilannetta. Myös puolisollesi eli itse sairastuneelle on omat vertaistapaamiset, joista voi olla apua. Oma puolisoni ainakin koki ne hyväksi- halusi käydä sen lisäksi että tapasi psykiatrista sairaanhoitajaa harvakseltaan. Toki mekin puhuimme, mutta…
    Toivottavasti teillä on hyvä avannehoitaja, joka on kartoittanut tarkkaan, mikä avannesidos on optimaalisin. Ripuli hankaloittaa tilannetta, mutta kaikkeen on apua saatavilla. Toivottavasti hoitotiimi ympärillänne on ymmärtäväistä ja halukas miettimään parhaita ratkaisuja. Meillä oli onni saada apua moneen ongelmaan, kun niitä tuli eteen. Piti vain avata suu ja kertoa.
    En tiedä, mikä nyt korona-aikana on tilanne, mutta me kävimme yhdessä vastaanotoilla, jolloin minä sain saman tiedon ja pystyin esittämään lisäkysymyksiä., jotka askarruttivat minua. Tai halusin tarkennuksia. Monesti sanoin, että me sairastamme, vaikka puolisoni oli se, joka joutui kärsimään ja lopulta kuolemaan. Mutta syöpä on koko perheen sairaus- se myllertää elämän täysin ja asettaa rajoituksia ja laittaa suunnitelmat uusiksi. Mutta kaiken myllerryksen keskelläkin rakas on se rakas, jonka kanssa haluaa elää jokaisen hetken.
    Toivon teille kaikkea hyvää ja monia aurinkoisia päiviä.

    in reply to: Puolison parantumaton syöpä #69713

    Lea
    Participant

    Hei,
    En tiedä pitäisikö minun enää kommentoida ja ylipäätään käydä lukemassa näitä sivustoja, mutta jostain syystä en pysty lopettamaan. Mutta Puolisona nimimerkki herätti tarpeen kirjoittaa. Olen pahoillani, että olette joutuneet tuohon tilanteeseen. Siinä on monta kriisiä samalla hetkellä. Elämä mullistuu ja suunnitelmat muuttuvat. Mutta tärkeintä on, että pystytte puhumaan keskenänne ja olemaan toisillenne rehellisiä sekä tilanteesta että sen herättämistä tunteista. Jos vain on mahdollista, suosittelen kriisityöntekijän tai psykiatrisen hoitajan tapaamista sekä yksin että yhdessä.
    Itse olen joutunut tilanteeseen, jossa rakkaani menehtyi reilun kahden vuoden sairastamisen jälkeen. Ja meilläkin oli alusta asti selvää, että viivytystaistelu kyseessä. SIlti jokainen “takapakki” tai oikeammin taudin etenemisen vaiheet ja niihin liittyvät voinnin asteittainen huononeminen.
    Tärkeintä on, että jatkatte elämäänne niillä ehdoilla, jotka sairaus ja sen hoito asettavat, mutta yritätte elää jokaisen päivän. Ja sinäkin puolisona pidät huolen omasta jaksamisestasi. Jos olet töissä, mieti, minkä verran voisit keventää työtahtia. Ja jos et koe sitä itsellesi vieraana ajatuksena, mieti valmiiksi, oletko valmis jäämään kotiin jossain vaiheessa, jotta voitte olla kotona myös viimeiset ajat. Julmaa sanoa näin, mutta koska itse olen käynyt jo saattohoitovaiheenkin läpi, sanon sen myös tässä. Puolisoni kuolemasta on kohta kaksi vuotta, eikä suru ole helpottanut. Mutta olen tyytyväinen, että loppuvaiheessa olin kotona vuorotteluvapaalla. Puolisoni ei juurikaan ollut sairaalahoidossa sen jälkeen, kun oli toipunut leikkauksesta. Hän sai myös avanteen ja sen kanssa totuteltiin elämään.
    Parantumaton syöpä valitettavasti voi karkoittaa ystävä/tuttavapiiriä. Ihmisten on vaikea kohdata tilannetta. Ehkä siksi minäkin näitä palstoja vielä luen, kun ystäväni- joita luulin omaavani- ovat etääntyneet sairauden aikana ja kuoleman jälkeen.

    Mutta toivon sinulle ja puolisollesi voimia. Ottakaa apua vastaan jos teille tarjotaan tai pyytäkää keskusteluapua, jos sitä ei automaattisesti tarjota.

    in reply to: Itkun aika #65894

    Lea
    Participant

    Hei,
    Kysyin paikallisesta yhdistyksestä vertaistukea. Täytyy sanoa, että tuntuu pahalta, että ohjataan vain seurakunnan sivustoille hakeutumaan sururyhmään.
    En jaksa ymmärtää, että syöpäjärjestö tarjoaa vain vertaistukiryhmää, kun läheinen on sairastunut. Sen jälkeen läheiset saavat pärjätä kuinka pärjäävät. Itselläni oli tilanne, jossa koen vertaistukiryhmästä olevan hyötyä, vaikka tiesin heti alkuun, että paranemista ei ole odotettavissa. Vain viivytyshoidot. Mutta syöpäjärjestö ei tarjoa ryhmämuotoista, syöpäjärjestön pääpaikkakunnilla edes, tukea kun ollaan palliatiivsessa vaiheessa, ei saattohoitovaiheessa eikä kun puoliso on menehtynyt. JOkaiseen näihin ryhmiin kuuluvia läheisiä on paljon, mutta meidät jätetään “heitteille”. Kukaan ei halua tukea meitä. Työterveydessä todetaan, että toisen kuoleman odottaminen/ saattohoito ei ole sairautta eikä tukea löydy.
    Toinen mihin minulle annetussa vastauksessa viitattiin apumahdollisuutena, oli tämä keskustelufoorumi. Mutta kuten näkyy, täällä ei ole meitä läheisiä, jotka ovat menettäneet jo rakkaansa. Tämä on enemmän keskustelufoorumi ihmisille,jotka itse käyvät läpi hoitoja.
    Tuntuu, että meillä läheisillä ei ole merkitystä, jos ei ole toivoa sairastuneen paranemisesta. Tunne, että apua saa, jos sairastuu.
    Voin vain sanoa, että yksinäisyys, mihin puolison kuoleman jälkeen putoaa, on järkyttävä. Syöpähoitojen aikana vähäisetkin ystävät ovat kadonneet, kun puolison voimien väheneminen on rajoittanut, mitä voi tehdä. Toivoisi, että ammattilaisilta löytyisi taitoja lähestyä ja auttaa, mutta ei.

    in reply to: Itkun aika #65814

    Lea
    Participant

    Menetin puolisoni reilu 3kk sitten. Itkua on ollut koko ajan, mutta nyt joulunpyhät ovat avanneet hanat totaalisesti. Meillä ei ollut yhteisiä lapsia eikä minulla ole omia lapsia, joten olen viettänyt pyhät yksin. Äitini ja veljeni olen haudannut samana vuonna kuin mieheni tauti todettiin. Eli surematonta surua taustalla, mikä nyt purkautuu. Mieheni lasten piti tulla tänä viikonloppuna luokseni myöhäisjoulua viettämään, mutta he sairastuivat ja vierailu peruuntui.
    Mieheni sairauden aikana ystävät ovat karsiutuneet: harva ymmärtää tilannetta, jossa heti on tuomiona: ei voidan parantaa, korkeintaan hidastaa. Harva kestää toisen surua. Tai minä en ainakaan jaksanut olla tarpeeksi reipas, jotta ystävät olisivat kestäneet. Nyt sitten osa jäljelle jääneistä ei käsitä surun tuskaa. Sitä, että en toivu kuukaudessa enkä kahdessa. Olen uponnut kuoppaan, josta ei tahdo päästä pois. Jos otan yhteyttä ystävään, hän toteaa, että olet ollut mielessäni. Mutta mitä se auttaa, kun ei ole ottanut yhteyttä ja kertonut ajattelevansa minua. Vaan olen saanut olla yksin. Itkeä yksin suruani.
    Me olemme tulleet kovin kiireisiksi tässä maailmassa. Emme ehdi pitämään yhteyttä ellemme hyödy siitä samalla.
    Samalla minusta tuntuu kamalalta, että syöpäyhdistykselläkään ei ole läheisille kursseja/ vertaistukiryhmiä loppuvaiheessa oleville syöpäpotilaiden omaisille. Puhuminen ja kokemusten jakaminen auttaisi. Ne, jotka eivät ole samassa tilanteessa eivät kestä kuunnella ,eivätkä osaa myötäelää. Ja kun kuolema on korjannut läheisen, ei ole silloinkaan paikkaa jakaa. Seurakunnan sururyhmät kokoontuvat muutaman kerran, mutta silloinkin olisi hyvä, että voisi jakaa surua enemmän niiden kanssa, joiden puolison/ läheisen syöpä on vienyt. Syöpä sairautena hoitoineen ja komplikaatioineen on täysin oma kauhujen maailma. En vähättele dementoituneita yms. tai äkkikuoleman kokeneita. Mutta jokaisella on niin erilainen taakka takana.
    Tämä on tälläinen turha purkautuminen, mutta tulkitkaa se yksinäisen lesken puheenvuoroksi. Pitäkää huoli läheisistänne. Ja olkaa onnellisia, jos teillä on vielä omaisia, joiden kanssa jakaa arkea ja elämää.

Esillä 4 viestiä, 1 - 4 (kaikkiaan 4)