karita

On kiva huomata, että täällä selvästi välitetään tai ollaan ainakin kiinostuneita toisten kommenteista! :)
Kävin muutaman kerran psykologilla, mutta pian totesin, että ainakaan kyseisestä henkilöstä ei ollut apua ”ongelmiini”. Jollain tavalla puhuminen on minulle vaikeaa, eikä juuri tämä kyseinen alan ammattilainen osannut ottaa sitä ehkä niin hyvin huomioon kuin oletin. Jatkan siis minulle oikean ammattilaisen etsimistä! :)

En tiedä onko liian myöhäistä vastata, mutta täällä kirjoittaa 18-vuotias tyttö joka menetti äitinsä liian myöhään todetulle ja monta kertaa leikatulle paksusuolen syövälle. Kun tieto saattohoidosta tuli en suorastaan tuntenut mitään. Sisälleni tuli kuin tyhjä aukko – ajatus siitä että kohta äiti olisi ikuisesti poissa. Itkin monta kertaa asian tajuttuani ja mietin tulevaa. Mietin kuinka äiti voi ja mitä äiti ajattelee. Kaikki tuntui ahdistavalta ja muiden ilo teki olostani vielä synkemmän. Itse hoito jäi alle viikon pituiseksi, mutta kaikki toimi hyvin. Saimme oman huoneen jossa oli televisio ja jääkappi sekä saimme vierailla siellä koska vain. Äidin sängyn vieressä oli myös toinen sänky johon sai jäädä yöksi. Ainoa asia jonka koen miinuksena on se, että esimerkiksi minulta, nuorelta tytöltä jolle äidin menettäminen on todella kova paikka, ei kysytty mitään. Minulle ei sanottu mitään. Olisin ehkä kaivannut juttelua ”alan ammattilaisen” kanssa, mutta oma-aloitteisesti siihen en olisi pystynyt – niinkuin en pysty vieläkään. Muuten koko prosessi sujui hyvin ja äidin menehtymisestä jäi positiivinen kuva